Näkökulmat

Venäjä ja kansainvälinen oikeus

Kirjoitus on julkaistu Suomen Perusta -ajatuspajan kirjassa Venäjä: uhka vai mahdollisuus? – avointa keskustelua Suomen Venäjä-suhteesta

Timo Koivurova: Venäjän viimeaikaiset sotatoimet kansainvälisen oikeuden näkökulmasta

Valtiokeskeinen maailmanjärjestys on osoittautunut erinomaisen sitkeäksi järjestelmäksi. Kylmän sodan päättymisen jälkeen monet ennustivat sen loppua. Ajateltiin, että valta siirtyy ylikansallisille järjestelmille sekä samalla valuu alaspäin alueellisille tai paikallisille järjestelmille.

Toinen kansainvälisten suhteiden koulukunta taas on arvioinut valtioiden roolin kutistuneen lähes olemattomaksi, kun talouden toimijat määräävät yhteiskuntien suunnan. Monella tapaa ajateltiin maailman vapautuvan valtioiden pakkopaidasta. Näin ei kuitenkaan käynyt.  Vaikka valtioiden rooli on monella tapaa muuttunut, ovat valtiot edelleen keskeisimmät poliittiset toimijat maailmanjärjestyksessä.

Tässä kirjoituksessa pohdin, miten Venäjä suhtautuu kansainvälisen oikeuden keskeisiin periaatteisiin – voimankäytön kieltoon, kieltoon puuttua sisäisiin asioihin ja kansojen itsemääräämisoikeuteen. Ensin on syytä käsitellä näiden periaatteiden luonnetta ja asemaa kansainvälisessä yhteisössä ja yhteistyössä. Tarkastelen sitten, minkälaisen kannan näihin periaatteisiin Venäjä on ottanut yhtenä turvallisuusneuvoston pysyvänä jäsenenä.

Seuraavassa jaksossa pohdin, miten Venäjä on perustellut Georgiassa ja Ukrainassa toimet, jotka ainakin päällisin puolin näyttävät näiden periaatteiden rikkomiselta. Onko se perustellut omaa toimintaansa kansainvälisen oikeuden periaatteiden mukaisena? Voidaanko sanoa, että sen toiminta on ollut linjassa kansainvälisen oikeuden periaatteiden kanssa? Jos ei, niin mikä vaikutus tällä on kansainvälisen järjestelmän toimintaan? Pyrin vastaamaan näihin kysymyksiin kirjoituksen johtopäätöksissä.

Kansainvälisen oikeuden periaatteet: niiden luonne ja asema

Valtiokeskeinen järjestelmä on keskeisesti kansainvälisen oikeuden ylläpitämä sääntöjärjestelmä, joka on vuosisatojen kuluessa syvästi institutionalisoitunut valtioiden välisiin käytäntöihin. Tämän valtiokeskeisen kansainvälisen oikeuden ylläpitämän järjestelmän keskeiset periaatteet kirjattiin toisen maailmansodan jälkeen Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) peruskirjaan. YK:n peruskirjan kautta valtiokeskeinen järjestelmä pyrkii saavuttamaan tavoitteensa: voimankäytöllä ei saa asioita ratkaista eikä toisten valtioiden asioihin puuttua. Voimankäytön kieltoa ei ennen tätä ollut näin selkeästi hyväksytty kansainvälisen oikeuden periaatteena. Kuten YK:n peruskirjan artikla 2 (4) määrää:

Kaikkien jäsenten on pidätyttävä kansainvälisissä suhteissaan väkivallalla uhkaamisesta tai sen käyttämisestä minkään valtion alueellista koskemattomuutta tai poliittista riippumattomuutta vastaan tai menettelemästä muulla tavalla, joka on ristiriidassa Yhdistyneiden Kansakuntien päämäärien kanssa.

Jos jokin valtio uhittelee voimankäytöllä tai jopa hyökkää toiseen valtioon, YK:n peruskirja valtuuttaa turvallisuusneuvoston jakson VII toimiin, jopa kollektiivisiin sotilaallisiin toimiin, tällaista valtiota vastaan. Lisäksi toisen valtion alueelliseen koskemattomuuteen tai poliittiseen riippumattomuuteen ei saa puuttua eikä sen sisäisiin asioihin saa sotkeutua (artikla 2 [7]). Voimankäyttö on edelleen mahdollista, mutta vain poikkeustilanteissa: itsepuolustukseksi tai silloin kun se on YK:n turvallisuusneuvoston valtuuttamaa. YK:n peruskirjan periaatteet osaltaan kirjasivat jo kansainvälistä tapaoikeutta eli kaikkia maailman valtioita oikeudellisesti sitovia periaatteita. Voimankäytön kiellosta muodostui nopeasti myös tapaoikeuden periaate.

Valtion alueellinen koskemattomuus tarkoittaa myös sitä, ettei jokin vähemmistö tai valtion väestön osa, joka kokee itsensä erilliseksi kansaksi, voi noin vain irtautua olemassa olevasta valtiosta ja perustaa omaa valtiota. Ylipäänsä vähemmistöjen oikeudet ajateltiin toisen maailmansodan jälkeen hoidettavan ihmisoikeuksista huolehtimalla. YK:n ihmisoikeusjulistus ja sitä seuranneet kansainväliset ihmisoikeussopimukset perustuvat pääosin näkemykseen, että kunhan valtiot vain noudattavat ihmisoikeusvelvoitteitaan, mitään erillisiä oikeuksia vähemmistöille ei tarvitse taata.

Toisaalta eikö YK:n peruskirja nimenomaan oikeuta kansoja päättämään omasta tulevaisuudestaan itsemääräämisoikeutensa pohjalta? Peruskirjan artiklan 1 (2) mukaan YK:n yksi päämäärä on

kehittää kansakuntien välillä ystävällisiä suhteita, jotka perustuvat kansojen yhtäläisten oikeuksien ja niiden itsemääräämisoikeuden periaatteen kunnioittamiseen, sekä ryhtyä muihin tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin maailmanrauhan lujittamiseksi.

Vaikka YK:n peruskirja puhuu yleisluontoisesti kansoista ja niiden itsemääräämisoikeudesta, se itse asiassa perustaa koko järjestelmänsä valtioille. Kansoilla, joilla on valtiostatus, on myös täysi itsemääräämisoikeus. Olemassa olevasta valtiosta ei voi erota tai irrottautua, elleivät valtion johtavat elimet suostu siihen.

Näille perusperiaatteille on riittänyt haasteita sinä aikana, kun YK on ollut olemassa. Kylmä sota Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton liittokuntien välillä jäädytti pääosin myös YK:n turvallisuusneuvoston mahdollisuuden tehdä paljoakaan valtioiden välisten sotilaallisten konfliktien estämiseksi. Molemmat valtiot olivat turvallisuusneuvoston pysyviä jäseniä, joten niillä oli myös veto-oikeus päätökseen valtuuttaa turvallisuusneuvosto puuttumaan voimankäyttöön valtioiden välillä.

Toisaalta olemassa olevien valtioiden alueellinen koskemattomuus joutui myös heti toisen maailmansodan jälkeen uhatuksi, kun lähinnä eurooppalaisten alistamat kansat Afrikassa ja Aasiassa halusivat käyttää kaikille kansoille varattua itsemääräämisoikeutta. Aluksi läntiset vallat vastustivat siirtomaakansojen itsenäistymishaluja ja vetosivat kansainvälisen oikeuden alueellisen koskemattomuuden ja poliittisen yhtenäisyyden periaatteisiin. Siirtomaakansat taas vetosivat siihen, että kaikilla kansoilla on itsemääräämisoikeus kansainvälisen oikeuden mukaan. Kun valtiokäytännössä siirtomaat alkoivat vähitellen perustaa omia valtioita, myös kansainvälinen oikeus muuttui ja kansojen itsemääräämisoikeus todella hyväksyttiin osaksi kansainvälistä oikeutta. Toisaalta läntiset valtiot olivat hyvinkin tarkkoja siitä, että itsemääräämisoikeus on vain näillä Afrikan ja Aasian merentakaisilla kansoilla, ei esimerkiksi alkuperäiskansoilla. Alkuperäiskansat olivat eurooppalaiset siirtolaiset alistaneet jo aikaisemmin kuin Afrikan ja Aasian kansat, mutta niille ei itsemääräämisoikeutta suotu: asuivathan nämä kansat valtion omalla alueella, eivät kaukana merten takana.

Kylmän sodan loppumisen jälkeen nämä kansainvälisen oikeuden YK:n peruskirjaan kirjatut periaatteet joutuivat uudenlaisten haasteiden eteen, joista vain keskeisimpiä voidaan tässä lyhyessä kirjoituksessa ottaa esiin.

Monenlaisia haasteita kansainvälisen oikeuden perusperiaatteille asetti entisen Jugoslavian vähittäinen hajoaminen. Vaikka Kosovo itsenäistyi näistä entisen Jugoslavian alueista viimeiseksi (vaikka se on vielä osin Euroopan unionin hallinnossa, ja monet valtiot eivät sitä tunnusta) sen käsittelemisessä kansainvälisen oikeuden perusperiaatteet olivat kovilla. Ensinnäkin Britannian ja Yhdysvaltojen johdolla Nato pommitti 1999 Serbiaa, koska väkivaltaisuudet ja etniset puhdistukset Kosovossa näyttivät etenevän Serbian joukkojen mukana. Tällä toimella ei ollut YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta, eikä voimankäytölle Serbiaa vastaan ollut mitään muutakaan hyväksyttävää kansainvälisen oikeuden syytä. Sitä on puolustettu uutena voimankäytön oikeuttamisperusteena valtioyhteisölle tapauksissa, joissa yksi valtio sortaa omaa kansaansa ja rikkoo laajamittaisesti ihmisoikeuksia omassa valtiossaan.

Kosovo jäi sodan jälkeen YK:n hallintaan, mutta sen asema epäselväksi. Kosovo halusi itsenäistyä omaksi valtiokseen, kun taas Serbia ja sen liittolainen Venäjä vastustivat tätä ankarasti. Suomen entinen presidentti Martti Ahtisaari esitti ratkaisuksi eräänlaista valvottua itsenäistymistä, jota Serbia ja Venäjä vastustivat. Vuonna 2008 Kosovo kuitenkin julistautui itsenäiseksi. Serbia sai YK:n yleiskokouksen pyytämään YK:n kansainväliseltä tuomioistuimelta neuvoa-antavaa lausuntoa siitä, oliko Kosovon itsenäisyysjulistus laillinen kansainvälisen oikeuden mukaan. Tuomioistuin vältti ottamasta kantaa muuhun kuin siihen, voiko Kosovon väliaikainen hallinto tällaisen itsenäisyysjulistuksen tehdä YK:n päätöslauselman tai kansainvälisen oikeuden valossa, ja päätyi siihen, ettei sitä ainakaan ole kielletty. Tuomioistuin kuitenkin vältti tiukasti ottamasta kantaa yleisesti kantaa siihen, voiko valtiosta irtautua ja millä perusteella. Se ei millään tavalla siis ottanut kantaa siihen, onko Kosovolla itsemääräämisoikeus ja voiko se erota Serbiasta ja perustaa oman valtionsa.

Yhdysvalloista tuli Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vähitellen supervalta, jolle kansainvälisen oikeuden rajoittavat perusperiaatteet alkoivat tuntua yhä enemmän rasitteelta. Vaativathan ne kunnioittamaan toisten valtioiden alueellista koskemattomuutta ja olemaan puuttumatta toisten valtioiden sisäisiin asioihin, jopa tilanteissa, joissa Yhdysvaltojen näkökulmasta roistovaltio harjoitti tyranniaa omaa kansaansa kohtaan.

Kylmän sodan loppumisen aluksi kaikki näytti siltä, että vihdoinkin YK:n peruskirjan kollektiivisen turvallisuuden järjestelmä alkaa toimia niin kuin sen oli suurin piirtein tarkoitettu toimivan: turvallisuusneuvosto valtuuttaa voimankäytön valtiota kohtaan, joka on hyökännyt toisen itsenäisen valtion alueelle. Kun Irak hyökkäsi Kuwaitiin 1990, YK:n turvallisuusneuvosto valtuutti Yhdysvaltojen johtamat monikansalliset joukot ajamaan irakilaiset pois Kuwaitista sotilaallisin toimin. Tämä operaatio aavikkomyrsky onnistui, ja silloinen Yhdysvaltojen presidentti George Bush vanhempi ilmoitti puheessaan kongressille 1991, että uusi oikeusvaltion periaatteisiin pohjautuva maailmanjärjestys on nyt saavutettu.

Ei mennyt kuin vähän yli 10 vuotta, ja hänen poikansa George W. Bush Yhdysvaltojen uutena presidenttinä hyökkäsi Irakiin 2003 vailla YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta. Yhdysvaltojen ja Britannian johtama liittokunta kehitti kyllä hyvinkin voimalliset oikeudelliset ja muut perustelut Irakiin hyökkäämiseksi, mutta ne eivät tehneet siitä laillista. Bush nuoremman johdolla Yhdysvaltojen yksipuolinen kansainvälisen oikeuden perusperiaatteista piittaamaton politiikka sai huippunsa. Bushin doktriini perustui ajatukseen siitä, että Yhdysvallat voi yksin päättää, ketkä ovat terroristeja, ja miten ja missä Yhdysvallat voi vaikka sotatoimin ne kukistaa. Tähän ei tarvittu YK:n turvallisuusneuvoston valtuutuksia tai kansainvälisen oikeuden retoriikkaa. Uuden presidentin Barack Obaman johdolla Yhdysvallat on palannut ainakin lähemmäksi kansainvälisen oikeuden periaatteiden ja YK:n turvallisuusneuvoston kautta tapahtuvaa oikeutusta vallan- ja voimankäytölle.

Yksi viimeisistä laajamittaisista haasteista kansainvälisen oikeuden perusperiaatteille on Venäjän toiminta lähialueillaan, ja sitä tarkastellaan jäljempänä.

Miten nämä haasteet ovat vaikuttaneet kansainvälisen oikeuden periaatteisiin?

Kansainvälinen oikeus on laajentunut oikeusjärjestelmänä valtavaksi määräksi erilaisia periaatteita ja sääntöjä melkein jokaiselta kuviteltavissa olevalta politiikan osa-alueelta. Nämä erityissääntelyn – vapaan kaupan edistämisen, ympäristönsuojelun ja niin edelleen – alueet kuitenkin perustuvat kansainvälisen oikeuden perusperiaatteisiin, siihen, että valtiot ovat ainoita täysivaltaisia kansainvälisen oikeuden subjekteja: ne ja niiden perustamat järjestöt solmivat kansainvälisiä sopimuksia, voivat haastaa toisensa kansainväliseen oikeudelliseen menettelyyn tai perustaa kansainvälisen järjestön.

Edellä käsitellyt kansainvälisen oikeuden perusperiaatteet – voimankäytön kielto, toisen valtion sisäisiin asioihin puuttumattomuuden periaate, alueellisen koskemattomuuden ja poliittisen yhtenäisyyden periaate – ovat perustavaa laatua olevia sääntöjä. Jotkut kansainvälisen oikeuden tutkijat kutsuvat niitä kansainvälisen yhteisön perustuslaillisiksi periaatteiksi, jotka on kirjattu myös YK:n peruskirjaan, toiset taas tyytyvät toteamaan, että ne ovat kansainvälisen valtioyhteisön toiminnan kulmakiviä. Nämä periaatteet ovat siis vaikeammin muutettavissa kuin vaikka jonkin kansainvälisen sopimuksen määräykset, ja valtiot kokevat ne tärkeämpinä kuin jotkin toiset periaatteet. Voidaan sanoa, että kaikilla valtioilla on intressiä ylläpitää juuri näitä periaatteita, koska ne sekä suojaavat kaikkia valtioita toisia valtioita vastaan että legitimoivat niiden vallan valtionsisäisesti suhteessa potentiaalisiin ryhmiin, jotka haluavat erota valtiosta. Isoillakin valtioilla on siis yleensä intressiä ylläpitää näitä perustavia periaatteita jo siksikin, että ne oikeuttavat valtion toimet niitä vastaan, jotka pyrkivät eroamaan valtiosta ja perustamaan uuden.

Vaikka edellä osoitettiin, että nämä perustavaa laatua olevat periaatteet ovat olleet koetuksella koko YK:n voimassaolon ajan, on selvää, että ne edelleen pätevät kansainvälisen oikeuden voimassaolevina periaatteina. Valtiot eivät ole kyseenalaistaneet niiden oikeudellista asemaa. Jos valtiot ovat toimineet periaatteiden rajamailla, ne ovat pyrkineet oikeuttamaan toimensa kansainvälisen oikeuden mukaisina eli ne eivät ole väittäneet, että nämä periaatteet eivät enää ole voimassa. Vaikka humanitaarinen interventio tai jopa yleinen kansainvälisen oikeuden suojeluperiaate R2P (responsibility to protect) ovat johtaneet mielenkiintoisiin akateemisiin keskusteluihin (ja jopa YK:ssa kehiteltyihin ideoihin), ei valtiokäytäntö ole antanut niille oikeudellista majapaikkaa. Voimankäyttö on kielletty, ellei sitä turvallisuusneuvosto oikeuta tai sitä tehdä itsepuolustukseksi välitöntä uhkaa vastaan. Sama pätee itsemääräämisoikeuteen.

On esitetty myös, että kansa (tai tarkemmin ”valtion väestön osa, joka kokee itsensä erilliseksi kansaksi”) voisi erota valtiosta myös muissa tapauksissa kuin niissä, joita siirtomaavallan lopettaminen koski, tapauksissa, joissa eurooppalaiset olivat alistaneet meren takana elävän kansan. Kansa voisi siis olla oikeutettu eroamaan valtiosta itsemääräämisoikeutensa avulla, kun sen ihmisoikeuksia on laajamittaisesti rikottu valtion taholta tai jopa silloin, kun kansa kokee, ettei se pysty vaikuttamaan valtionsa asioihin mielekkäällä tavalla. Valtiokäytäntö on ollut äärimmäisen pidättyväinen. Siirtomaajärjestelmän purkamisen jälkeen itsemääräämisoikeus rajoittuu vain niihin kansoihin, jotka miehittäjävaltio on sotilaallisesti alistanut.

Vaikka periaatteet eivät ole muuttuneetkaan YK:n olemassaolon aikana, ei tämä tietenkään tarkoita, että valtiot eläisivät täysin näiden periaatteiden nojalla. Vaikka valtioilla on tässä anarkistiseksikin nimitetyssä kansainvälisessä järjestelmässä intressiä ylläpitää näitä peruspelisääntöjä, ovat isot valtiot niitä monesti loukanneet tai ainakin niiden sisällön niin tulkinneet, mikä mahdollistaa voimankäytön tai ainakin tuen omille toimille. Kansainvälisen oikeuden peruspelisäännöt heijastavat sitä primitiivistä yhteisöä, joka niitä ylläpitää. Ne kertovat meille, ketkä ovat toimijoita, miten niiden pitää käyttäytyä toisiaan kohtaan ja mitä oikeuksia niillä on – hyvin lavealla tavalla. Valtiot pystyvät yleensä mahduttamaan käyttäytymisensä jollain tavalla näiden peruspelisääntöjen sisään.

Kansainvälinen oikeus on varmasti vahvimmillaan juuri siinä, miten se jäsentää meille maailman poliittisena tilana: On valtioiden sisätila, joka on varattu kotimaiselle politiikalle ja oikeudelle, ja on valtioiden ulkopuolinen tila, joka on kansainvälisen politiikan ja oikeuden toiminta-alue. Eikä helposti voida rakentaa vaihtoehtoista globaalia järjestelmää, joka ei pohjautuisi sille perusajatukselle, että maailmanyhteisö koostuu melkein 200 itsenäisestä valtiosta, joiden taloudellis-sotilaallis-poliittinen voima eroaa toisistaan valtavasti. Kansainvälisen oikeuden vallan huomaavat monesti ne, joita ei ole sisällytetty tähän valtioiden yhteisöön. Alkuperäiskansat pyrkivät yli 20 vuoden ajan neuvottelemaan YK:n julistusta, joissa niillekin taattaisiin täysimääräinen itsemääräämisoikeus kansoina. Valtiot suostuivat siihen, että ei-oikeudellisesti sitovassa julistuksessa myönnetään, että alkuperäiskansoilla on itsemääräämisoikeus sisäisissä ja paikallisissa asioissaan eikä oikeutta aiheuttaa uhkaa valtion alueelliselle koskemattomuudelle tai poliittiselle yhtenäisyydelle.

Venäjän toiminta kansainvälisen oikeuden periaatteiden valossa

Venäjä (ja sitä ennen Neuvostoliitto) on ollut YK:n turvallisuusneuvoston jäsen sen toiminnan alusta asti. Kylmän sodan päättymisen jälkeen turvallisuusneuvosto ikään kuin heräsi eloon, koska sen kylmän sodan aikaista toimintaa oli vaivannut Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen veto-oikeuksien käyttäminen. Kylmän sodan jälkeen Venäjä sai huomata olevansa niiden joukossa, jotka yrittivät YK:n turvallisuusneuvostossa padota Yhdysvaltojen halua käyttää sotilaallis-poliittista valtaansa ympäri maailman.

Putinin valtakaudella tämä linja turvallisuusneuvostossa on ollut selkeä. Venäjä haluaa, ainakin turvallisuusneuvostossa, pitää kiinni siitä, että suvereeneja valtioita, niiden alueellista koskemattomuutta, kunnioitetaan, ja siitä, ettei niiden sisäisiin asioihin puututa, kuten YK:n peruskirja edellytti. Se kuitenkin, monesti yhdessä Kiinan kanssa, on saanut huomata jääneensä vähemmistöön. Kirvelevä tappio Venäjälle oli edellä käsitelty Naton ilman YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta tekemä hyökkäys Serbiaan, sen veljeskansaan, jota se koko ajan oli tukenut. Yhtä paha paikka oli, kun Kosovo päästettiin läntisten suurvaltojen avustuksella 2008 itsenäistymään Serbiasta. Putin sanoi hyvin selväsanaisesti, että Eurooppa ja Yhdysvallat tekevät ison virheen, jos päästävät Kosovon itsenäistymään. Hän varoitti myös, että Kosovosta tulee ennakkotapaus, joka uhkaa koko kansainvälisen yhteisön perustavaa laatua olevia sääntöjä.

Venäjä on ylipäänsä ollut johdonmukainen jäsen YK:n turvallisuusneuvostossa. Pysyvistä jäsenistä se on monesti yhdessä Kiinan kanssa käyttänyt veto-oikeuttaan estääkseen turvallisuusneuvoston valtuutuksen toimille (myös sotatoimille), jotka sen mielestä puuttuvat valtioiden alueelliseen koskemattomuuteen ja sisäisiin asioihin. Varsinkin Putinin valtakaudella Venäjän linja on ollut selkeän epäileväinen YK:n turvallisuusneuvoston toimille, jotka koetaan valtion alueellista koskemattomuutta loukkaavina. Venäjä oli kaikkein voimakkaimmin estämässä toimintaa Kosovon tapauksessa, jota ei edes tämän takia käsitelty turvallisuusneuvostossa. Venäjä protestoi virallisesti myös Yhdysvaltojen Irakin laittoman hyökkäyksen takia, yhdessä monien muiden, muun muassa Kiinan, kanssa.

Arabikevään nimellä tunnettu mielenosoitusten ja kansannousujen sarja itsevaltaisia hallituksia vastaan johti käynnissä oleviin tilanteisiin, joissa Venäjän piti tehdä selväksi oma näkemyksensä puuttumisesta toisten suvereenien valtioiden asioihin. Libyan tapauksessa Venäjä pidättäytyi äänestämästä ja takasi täten hyväksynnän päätöslauselmalle hyväksyä lentokielto Libyan ilmatilassa sekä suojella siviilejä Libyan sisällissodassa. Venäjä arvosteli Kiinan kanssa sitä, että Nato meni liian pitkälle toimissaan siviilien suojelemiseksi, eli käytännössä se taisteli Gaddafin joukkoja vastaan. Käynnissä oleva Syyrian sisällissota on jatkanut johdonmukaisesti Venäjän linjaa, jossa Venäjä on yhdessä Kiinan kanssa käyttänyt veto-oikeuttaan estääkseen minkäänlaiset kansainvälisen yhteisön nimissä tehdyt puuttumiset Syyrian tilanteeseen. Toukokuussa 2014 oli viimeisin yritys, jonka Kiina ja Venäjä taas veto-oikeudellaan kaatoivat. Venäjä oli tuohtunut siitä, että Ranska toi jälleen kerran päätöslauselmaluonnoksen Syyriasta, vaikka siinä viitattiin vain siihen, että Syyriassa tehdyt sotarikokset pitäisi siirtää pikimmiten kansainvälisen rikostuomioistuimen käsiteltäväksi. Venäjä väitti, että tämä oli läntisten valtojen strategia vähitellen siirtyä lähemmäksi varsinaista aseellista väliintuloa Syyriassa.

Venäjän kannalla, ettei kansainvälinen oikeus tai YK:n peruskirja oikeuta puuttumaan valtioiden sisäisiin asioihin, on laajalti myös Venäjän kansainvälisen oikeuden harjoittajien tuki. Kuten virolainen kansainvälisen oikeuden professori Lauri Malksöö (joka tekee kirjaa Venäjän suhteesta kansainväliseen oikeuteen) sanoo, Venäjän valtion virallinen kanta on pitkään ollut, että voimankäyttö on hyväksyttyä ainoastaan niissä harvoissa poikkeustapauksissa, jotka YK:n peruskirja määrittelee, eli jos se tapahtuu itsepuolustukseksi välitöntä uhkaa vastaan tai se on turvallisuusneuvoston valtuuttama. Venäjä on linjannut myös, että kansoilla ei ole itsemääräämisoikeutta, nyt kun siirtomaajärjestelmä on purettu. Venäjän ulkopoliittinen doktriini, jonka presidentti Putin hyväksyi 12 helmikuuta 2013, tekee Venäjän kannan harvinaisen selväksi:

Arbitrary  and politically motivated interpretation of fundamental international legal norms and principles such as non-use of force or threat of force, peaceful settlement of international disputes, respect for sovereignty and territorial integrity of states, right of peoples to self-determination, in favor of certain countries pose particular danger to international peace, law and order. Likewise, attempts to represent violations of international law as its ”creative” application are dangerous. It is unacceptable that military interventions and other forms of interference from without which undermine the foundations of international law based on the principle of sovereign equality of states, be carried out on the pretext of implementing the concept of ”responsibility to protect”.

Samalla kannalla on Malksöön mukaan myös Venäjän kansainvälisen oikeuden professorien kerma. Heidän mukaansa on selvää, että itsemääräämisoikeus ei missään nimessä voi antaa irtautumisoikeutta itsenäisestä suvereenista valtiosta.

Venäjän viimeaikaiset toimet kansainvälisen oikeuden valossa

Niiden julkilausumien ja kannanottojen uskottavuus, jotka Venäjä on YK:n turvallisuusneuvostossa ja kotimaassa esittänyt kansainvälisen oikeuden periaatteiden tärkeydestä, on saanut kovia kolhuja elokuun 2008 Georgian sodan aikana ja varsinkin Krimin niemimaan Venäjään liittämisen jälkeen.

Kuten edellä mainittiin, monet valtiot mutta ennen kaikkea Venäjä kokivat ongelmallisena, että Kosovon annettiin itsenäistyä Serbiasta. Monien maiden mielestä se voidaan kokea ennakkotapauksena, joka voi provosoida kansainvälistä järjestystä uhkaavia toimia. Samana vuonna kuin Kosovo antoi itsenäisyysjulistuksensa, alkoivat myös lyhyet aseelliset yhteenotot Venäjän ja Georgian välillä elokuussa 2008. Etelä-Ossetia ja Abhasia ovat Georgian maakuntia, joiden asema jäi epäselväksi Neuvostoliiton hajoamisen prosessissa. Ne jäivät kuitenkin muodollisesti osaksi Georgiaa. Venäjän sotilasjoukot ”vapauttivat” Georgian joukkojen kanssa käydyn lyhyen aseellisen yhteenoton jälkeen molemmat maakunnat, perusteluna, että toimi oli humanitaarinen interventio ja rauhaan pakottaminen. Nämä maakunnat ovat sen jälkeen molemmat julistaneet itsensä itsenäisiksi, ja keskeisimmin juuri Venäjä on tunnustanut ne itsenäisiksi valtioiksi.

Vähän Sotšin talviolympialaisten jälkeen tunnustuksettomat aseistautuneet sotilaat ottivat vähitellen jalansijan Krimissä. Kun selvisi, että nämä todella olivat Venäjän sotilaita, Venäjä perusteli kattavasti, miksi se oli sotilaallisesti tunkeutunut itsenäisen valtion alueelle. Venäläisten ihmisoikeuksia oli loukattu, ja heidän autonomisen alueensa johtaja oli pyytänyt apua Venäjältä. Krimillä masinoitiin nopeasti järjestetty kansanäänestys, ja sen tulos oli, että Krimin ”kansa” halusi liittyä Venäjään. Jälleen Venäjä turvautui Kosovoon ennakkotapauksena. Puheessaan Duumalle 18. Maaliskuuta 2014, presidentti Putin totesi, että

I do not like to resort to quotes, but in this case, I cannot help it. Here is a quote from another official document: the Written Statement of the United States America of April 17, 2009, submitted to the same UN International Court in connection with the hearings on Kosovo. Again, I quote: “Declarations of independence may, and often do, violate domestic legislation. However, this does not make them violations of international law.” End of quote.  They wrote this, disseminated it all over the world, had everyone agree and now they are outraged. Over what? The actions of Crimean people completely fit in with these instructions, as it were. For some reason, things that Kosovo Albanians (and we have full respect for them) were permitted to do, Russians, Ukrainians and Crimean Tatars in Crimea are not allowed. Again, one wonders why. We keep hearing from the United States and Western Europe that Kosovo is some special case. What makes it so special in the eyes of our colleagues? It turns out that it is the fact that the conflict in Kosovo resulted in so many human casualties.  Is this a legal argument? The ruling of the International Court says nothing about this. This is not even double standards; this is amazing, primitive, blunt cynicism. (Address by President of the Russian Federation.)

Johtopäätöksiä

Ylipäänsä Venäjän toimintaa sekä Krimillä että sitä ennen Georgiassa on leimannut sotilaallinen toiminta, jota on perusteltu hyvinkin tarmokkaasti kansainvälisen oikeuden mukaiseksi.

Huolta on herättänyt erityisesti se, että Venäjä on monien valtioiden mielestä rikkonut kansainvälisen oikeuden kaikkein perustavinta laatua olevia periaatteita, voimankäytön kieltävää normia sekä valtion alueellista koskemattomuutta. Kaikkein huolestuneimpia Venäjän toiminnasta ovat luonnollisesti olleet pienet valtiot, varsinkin Venäjän naapurivaltiot, joille nämä periaatteet perinteisesti ovat olleet tärkeimpiä. Suomi ja muut pienet valtiot haluavat pitää kiinni valtioyhteisön periaatteista, jotka takaavat kaikille valtioille suojan sekä ulkoisia että sisäisiä uhkia vastaan.

Vaikuttaa selvältä, että Venäjän puheet ja teot ovat ristiriidassa keskenään. YK:n turvallisuusneuvostossa ja kotimaan doktriinissa on vannottu kansainvälisen oikeuden periaatteiden nimeen, mutta lähialueilla on hyökätty sotilaallisesti lähialueen valtioita vastaan ja ”vapautettu” kansoja perustamaan joko omat valtionsa tai liittymään Venäjään.

Voidaan pohtia, mikä vaikutus Kosovon ”ennakkotapauksella” oli Venäjän toimintaan Georgian konfliktissa, koska siellä se ”vapautti” venäläiset kansanosat Georgiasta itsenäisiksi valtioiksi. Tai kun se vapautti Krimin kansan päättämään omasta kohtalostaan jälleen kerran Kosovon ennakkopäätöksen mukaisesti.

Kosovoa ei yleensä mielletä kansainvälisessä oikeudessa ennakkotapaukseksi. Kosovon maakunta oli 1990-luvun lopussa joutumassa etnisten puhdistusten ja laajamittaisten taistelujen kohteeksi, kun Serbia oli marssittamassa sinne armeijaansa. Läntiset vallat päättivät toisin. Vaikka YK:n turvallisuusneuvostolta ei saatukaan valtuutusta tähän, Nato-joukot ryhtyivät humanitaariseen interventioon ja lopulta Kosovo päätyi kansainväliseen hallintoon ja itsenäistyi 2008. Kosovo on todella poikkeuksellinen sui generis tapaus, mutta kuten monet – erityisesti Venäjä – varoittivat, se voidaan myös tulkita ennakkotapaukseksi. Venäjän ulkoministeri Lavrov varoitti jo tammikuussa 2008, että Kosovon tapaus luo objektiivisesti ennakkotapauksen, joka uhkaa monien kiisteltyjen alueiden tulevaisuutta, ei ainoastaan Abhasian ja Etelä-Ossetian.

Vaikka siis kansainvälisen oikeuden mukaan voidaan olla varmoja siitä, ettei Kosovo muuttanut kansainvälistä oikeutta eikä antanut kaikille itsensä kansoiksi määrittämille ryhmille oikeutta itsemääräämiseen, ei ole mahdotonta, että Venäjä tämän tällaisena koki. Voi hyvinkin olla, että Venäjälle Kosovon humanitaarinen interventio (jota se vastusti) ja sen itsenäistyminen (jota se vastusti kaikin voimin) olivat osana provosoimassa sen aggressiivisempaa ulkopolitiikkaa.

Oikeudelliset perustelutkin ovat hyvin samantyyppiset kuin Kosovon tapauksessa. Georgian maakuntien oikeuksien ja ihmisoikeuksia rikotaan, ja Venäjällä on velvollisuus näitä kansoja suojella. Krimin kansan ihmisoikeuksia loukataan Ukrainan taholta, ja Venäjän vastuu on suojella kansan itsemääräämisoikeutta.

On selvää, että Venäjä rikkoi periaatteita, joita se on monessa yhteydessä ylistänyt kansainvälisen yhteisön ja yhteistyön kulmakivinä. Se on jo kaksi kertaa hyökännyt itsenäiseen valtioon, vailla kunnon oikeudellista perustelua (itsepuolustus) tai YK:n turvallisuusneuvoston valtuutusta. Eikä Kosovon ”ennakkotapauksen” käyttö sen oikeudellista argumenttia vahvista. Ei ollut mitään perustetta kansainväliseen humanitaariseen interventioon, puhumattakaan Venäjän itse määrittelemästä uhkasta Georgian maakuntien tai Krimin niemimaan ”kansoille” Georgian tai Ukrainan taholta.

Venäjän oikeudellinen retoriikka on itse asiassa juuri päinvastainen kuin se, miten Venäjä on puolustanut valtioiden alueellista koskemattomuutta kansojen itsemääräämisoikeutta vastaan. Liberaali idea siitä, että kansat saisivat itse päättää siitä, minkä poliittisen statuksen ne haluavat, on kirjattu muun muassa kansalais- ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen artiklaan 1. Idea on täysimittaisessa käytössä Venäjän oikeudellisessa retoriikassa. ”Kansoja” alistetaan, ja Venäjän pitää vapauttaa nämä kansat tekemään valintoja, joita ne itse haluavat tehdä ja joihin Venäjä voi ne vapauttaa.

Onko tällä Venäjän oikeudellisella retoriikalla sitten mitään merkitystä? Merkityksellistä Venäjän toiminnassa on se, että se on oikeuttanut toimensa hyvinkin voimallisesti juuri kansainvälisen oikeuden avulla. Tämä on mielenkiintoista siksi, että tämä argumentaatio esimerkiksi Krimin tapauksessa oli niin heikkoa. Venäjä ilmiselvästi rikkoi voimankäytön kieltoa sekä Georgiassa että Ukrainassa. Georgian maakunnilla tai Krimin niemimaan ”kansalla” ei ole mitään itsemääräämisoikeutta, eikä niiden ihmisoikeuksia ollut ainakaan voimallisesti loukattu. Tämä itse asiassa leimaa tapauksia, joissa valtio rikkoo kansainvälisen oikeuden perustavaa laatua olevia periaatteita: mitä selkeämmin niitä rikotaan, sitä voimallisemmin valtio pyrkii toimensa oikeuttamaan. Yhdysvallat teki täyden päivätyön perustellakseen, miksi Irakiin piti 2003 hyökätä, ja saman monipolvisen juonen myös Venäjä kehitti Krimin niemimaan liittämisen oikeuttaakseen.

Ehkä pelottavinta Venäjän retoriikassa on, että se on alkanut välillä irtaantua sen perinteisestä kansainvälisen oikeuden perusteluista. Suojeluoikeutta on alettu käyttää yleisenä perusteluna ja on alettu puhumaan siitä, että nämä alueet tavallaan kuuluvat Venäjälle. Julkisessa keskustelussa on alettu puhumaan Venäjän vaikutusvaltapiiristä, joka ulottuu kaikkiin venäläisiin, jotka eivät enää asu Venäjällä vaan ovat Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen jääneet Venäjän rajojen ulkopuolelle. Tämä on tietyllä tapaa samantyyppistä argumentaatiota, jota Yhdysvallat alkoi George W. Bushin aikana käyttää: valtio alkaa määrittämään itse oman toimintaympäristönsä pelisäännöt. Erona on kuitenkin se, että Venäjä todella liittää nämä valloittamansa alueet itseensä, kuten Krimin niemimaan tai käytännössä Etelä-Ossetian ja Abhasian. Vaikka Yhdysvallat miehitti esimerkiksi Irakin, ei se missään vaiheessa pyrkinyt liittämään sitä osaksi itseään, vaikka se halusikin monella tapaa vaikuttaa ja hyötyä maasta.

Tämä ei ole lohdullinen näkymä tulevaisuuteen. Voidaanko ajatella, että Putinin hallinto on jakamassa ulkopuolisen maailman kahteen vyöhykkeeseen: sen lähialueisiin, jotka se kokee kuuluvan itselleen joko konkreettisesti tai ainakin osaksi sen valtapiiriä, ja muuhun maailmaan? Ensimmäiseen ryhmään valtioita Venäjä soveltaa omia pelisääntöjään, ja muun maailman ja sen valtioiden suhteen Venäjä pyrkii kunnioittamaan valtioiden alueellista koskemattomuutta ja muita kansainvälisen oikeuden perustavaa laatua olevia periaatteita.

Toisaalta, kuten Yhdysvalloissa, on mahdollista, että pitkällä aikavälillä Venäjän politiikka palautuu seuraamaan kansainvälisen oikeuden peruspelisääntöjä. Hallitukset vaihtuvat myös isoissa valtioissa, ja yksipuoliset politiikat muuttuvat. Obaman hallinto on jo muuttanut suhtautumisensa kansainvälisen oikeuden perusperiaatteisiin. Ei ole mahdotonta, että Venäjä palaa takaisin puolustamaan puuttumattomuusperiaatetta, valtion alueellista koskemattomuutta ja niin edelleen – myös omilla lähialueillaan. Tämä siksi, että kaikilla valtioyhteisön jäsenillä on intressi suojella näitä periaatteita. Valtioyhteisö rankaisee rikkurivaltiota tavalla tai toisella, lyhyellä ja pidemmällä aikavälillä. Voisi ajatella, että Putinin hallintokin joutuu jossain vaiheessa laskemaan kaikki ne kustannukset, joita sen valtioyhteisön turvallisuutta heikentävä ulkopolitiikka tuo mukanaan. Luonnollisesti se joutuu jo nyt maksamaan poliittista ja taloudellista hintaa siitä, että se on niin selkeästi rikkonut kansainvälisen oikeuden peruspelisääntöjä.

On vaikea sanoa, millaiset ovat tilanteen pitkän aikavälin vaikutukset Venäjälle. Yhdysvallat joutuu vieläkin maksamaan hintaa George W. Bushin valtakaudesta, siitä, miten se piti valtioyhteisön peruspelisääntöjä pilkkanaan. Irak ei käynnistänytkään George W. Bushin kaavailemaa dominoreaktiota, jossa Irakin naapurit vuorotellen jäljittelevät Irakin liberaalidemokraattista järjestystä. Kävi juuri päinvastoin. Maa on ajautumassa sisällissotaan, ellei se siinä jo ole. Venäjäkin saattaa joutua tulevaisuudessa käymään julkista keskustelua teoista, joita Putinin hallinto sai aikaan. Sisäisesti Putinin hallinto – tai sitä seuraava valtaregiimi – voi joutua kohtaamaan ryhmien itsemääräämisoikeusvaateita: onhan Venäjä niin voimakkaasti puolustanut kansojen itsemääräämisoikeuden periaatetta kansainvälisen oikeuden tärkeänä periaatteena.

Timo Koivurova

tutkimusprofessori, ympäristö- ja vähemmistöoikeuden instituutin johtaja

Lapin Yliopiston Arktinen keskus