Kirjoitus on julkaistu Suomen Perusta -ajatuspajan kirjassa Venäjä: uhka vai mahdollisuus? – avointa keskustelua Suomen Venäjä-suhteesta
Timo Vihavainen: Suvereeni Venäjä – uhka Suomelle?
Venäjä ja länsi. Ideologian perintö
Venäjän tärkeä erikoisuus on sen ideologinen traditio. Venäjä on etenkin Venäjällä aina nähty ”Euroopasta” poikkeavana maana. Milloin sen on katsottu olevan läntisestä maailmasta jäljessä ja milloin taas niistä edellä. Jälkimmäinenhän oli Neuvostoliiton virallinen tulkinta omasta yhteiskunnallisesta kehitysvaiheestaan, ja asiaa todistamaan värvättiin tuhansia ja taas tuhansia tieteiden tohtoreita ja akateemikkoja.
Venäjän poikkeavuus lännestä on myös nähty arvona sinänsä. Hyvin voimakas slavofiilinen aatevirtaus on 1800-luvulta lähtien katsonut, että Venäjällä on oma sivilisaationsa ja sen arvot ovat toiset kuin lännessä. Länsi, millä tuohon aikaan tarkoitettiin lähinnä Länsi-Eurooppaa, nähtiinkin taantuvana ja rappeutuvana maailmana, jolta nuori ja nouseva Venäjä pian ottaisi johtoaseman käsiinsä.
Tämä slavofiilinen virtaus ei ole koskaan ollut niin voimakas kuin nykyään. Kirjoja, jotka ihannoivat Venäjää ja sen kulttuuria ja panettelevat länttä, ilmestyy nykyään tiuhaan tahtiin. Jokaisessa suuressa venäläisessä kirjakaupassa niitä on myynnissä kymmenittäin. Yleensä niissä toistuvat vanhat väittämät siitä, että Venäjällä, sen perinnäisessä kulttuurissa, vallitsee yhteisvastuun ja ihmisrakkauden henki, kun taas lännessä ihannoidaan demokratian nimikkeellä raakaa kilpailua ja elitismiä, jossa pieni ihminen kokonaan unohdetaan ja jätetään markkinavoimien armoille. Se, että samaa tapahtuu koko ajan Venäjällä, ei jostakin syystä näytä lainkaan häiritsevän kirjoittajia.
Slavofiilisessa traditiossa on myös esiintynyt voimakasta pyrkimystä irrottautua Euroopasta ja sen arvoista. Eurooppaa on pidetty Venäjälle automaattisesti vihamielisenä, vieraana elementtinä, joka aina hautoo katalia suunnitelmia vihaamaansa ja kadehtimaansa itäistä naapuria vastaan.
Neuvostokaudella sama vastakkainasettelu läntisen maailman kanssa itse asiassa vain vahvistui entisestään. Neuvostoliitto julisti olevansa antagonistisessa eli sovittamattomassa ristiriidassa koko kapitalistisen maailman kanssa ja väitti, että tämä ristiriita lakkaa vasta sitten, kun kaikki maailman maat ovat läpikäyneet sosialistisen vallankumouksen ja tulleet Neuvostoliiton kaltaisiksi. Neuvostoliiton virallinen itsekehu ei tuntenut rajoja, ja sen kritisoiminen oli käytännössä kiellettyä.
Nykyään lännenvastaiset ja Venäjän eristymistä kannattavat ajatukset eivät aina ole saaneet hallitsevista piireistä paljoakaan vastakaikua. Gorbatšovin aikana Venäjä julisti jo haluaan liittyä yhteiseen ”eurooppalaiseen kotiin” ja lakkasi todistelemasta, että sen oma yhteiskunta olisi malli, jollaista kaikkien muidenkin tulisi jonakin päivänä noudattaa. Venäjä ryhtyi opettelemaan demokratiaa ja markkinataloutta ja etsi esikuvia lännestä.
Kuitenkin jo Jeltsinin aikana havaittiin, että Venäjä ilman ideologiaa on kuin lehmä ilman häntää. Niinpä julistettiin kilpailu uuden kansallisen ideologian löytämiseksi. Kilpailun voittaja löytyi ja palkittiin, mutta hänen löydöksistään ei kuultu sen enempää. Putinin aikana ideologian paluu on sen sijaan ollut hyvin voimakasta. Kun Jeltsinin aikana vielä podettiin henkistä krapulaa sen jälkeen kun kommunistisen Neuvostoliiton estoton virallinen itsekehu oli osoittautunut katteettomaksi, alkoi venäläisten loukattu itsetunto Putinin aikana vähitellen palautua.
1990-luvulla venäläiselle kulttuurille oli ominaista itseruoskinta ja joskus myös itsesääli. Kun talous sukelsi pohjamudissa ja elintaso putosi suorastaan vaarallisen alas, vitsailtiin siitä, miten lahjakkaita venäläiset olivatkaan, kun pystyivät aikaansaamaan tällaisen tilanteen maailman rikkaimmassa valtiossa. Taloudellisten onnettomuuksien pohjakosketukseksi osoittautui vuosi 1998, jolloin ruplan ulkoinen arvo romahti neljäsosaan. Venäläisten palkkataso oli tuolloin lännestä katsoen ja virallisten kurssien mukaan laskien suorastaan säälittävä. Tämän jälkeen alkoi kuitenkin nopea nousu, jolle kurssilasku juuri antoi eväitä.
Putinin onni oli tulla vallan kahvaan juuri silloin, kun maan talous nousi jaloilleen. Putinin kannattajat ovat tietenkin käyttäneet asiaa hyväksi ja selittävät, että Putin on nostanut Venäjän polviltaan. Kehitys on myös merkinnyt köyhyyden vähenemistä murto-osaan entisestä. Samaan aikaan työllisyys on pysynyt varsin hyvänä.
Saattaa olla, että Venäjän nousun selittää pelkkä hiilivetyjen hinnannousu ja ettei presidentin omalle politiikalle voi tästä kehityksestä antaa ainakaan kaikkea kunniaa. Ei kuitenkaan kannata ihmetellä sitä, että venäläisten enemmistö yhdistää toisiinsa Putinin presidenttiyden ja elintason nousun. On tavattoman vähän asioita, jotka olisivat keskivertovenäläisen mielestä olleet paremmin Jeltsinin aikana kuin nyt. Tämän osoittavat lahjomattomasti mielipidemittaukset, joissa ero Putinin ja Jeltsinin välillä on huima.
Suvereeni demokratia ja imperiumi. Menneiden vuosisatojen aatteita?
Putinin hallinnon piirissä kehiteltiin jo varhaisessa vaiheessa teoriaa ”suvereenista demokratiasta”. Sen isänä pidetään erityisesti Putinin neuvonantajaa Vladislav Surkovia, jonka sukujuuret itse asiassa tulevat Tšetšeniasta.
Tämän opin mukaan Venäjä ei, tulkitessaan arvoja ja normeja, ole enempää kansallisella kuin kansainväliselläkään tasolla riippuvainen ulkomaista. Se on sanan klassisessa mielessä suvereeni eli täysivaltainen valtio, jolla ei missään suhteessa ole velvollisuutta alistua muiden määräysvaltaan.
Tämä perusidea suuntautuu nykymaailmassa nimenomaan niin sanotun ”yksinapaisen maailman” ideaa vastaan. Juuri siihen aikaan kun Neuvostoliitto hajosi ja sen imperiumi purkautui, riemuittiin lännessä usein siitä, ettei liberaalilla demokratialla enää ollut ideologista haastajaa, kun maailman toinen ”napa” poistui poliittiselta kartalta.
Joskus asia kiteytettiin jopa niin, että ”historia” oli tässä mielessä loppunut ja että lännessä vallitsevia arvoja voitiin nyt pitää täysin kehittyneinä ja objektiivisina. Venäjän kannalta tämä tilanne oli myös historian pitkän linjan valossa uusi ja haastava asia. Siellä oli perinteisesti aina totuttu ajattelemaan, että se määräsi omista arvoistaan: nyt se joutui opiskelemaan niitä lännestä.
Niinpä ”suvereenin demokratian” ideologiaa voikin pitää vastauksena yksinapaisen maailman haasteeseen. Jo varhaisessa vaiheessa Venäjällä todettiin, että suvereenisuus näin pitkälle ymmärrettynä edellyttää vahvoja puolustusvoimia. Muussa tapauksessa Venäjän yli tullaan kävelemään.
Moninapaisen maailman idealla on 2000-luvulla osoittautunut olevan yhä enemmän kannatusta. Sen tulevaisuudennäkymät vaikuttavat suorastaan lupaavilta, mikäli sanaa voi tässä yhteydessä käyttää. Yksinapaisen maailman ainoa supervalta, Yhdysvallat, jonka bruttokansantuote on Venäjään verrattuna kymmenkertainen ja väestökin kaksinkertainen, on hitaasti mutta varmasti menettämässä paikkansa maailman ainoana napana. Sen haastajista Kiina jo yksinään näyttää taloutensa koon puolesta ohittavan läntisen maailman johtajan hyvin läheisessä tulevaisuudessa. Kiinan ohella Intia, Brasilia ja muut nousevat mahdit muodostavat oman, tosin löyhän kokonaisuutensa, BRICS-maat, joihin myös Venäjä kuuluu.
Venäjän taloudellinen potentiaali on ainakin toistaiseksi varsin vaatimaton, ja suurvallan asemaa se voi vaatia lähinnä alueensa koon ja ydinaseidensa perusteella. Lisäksi sillä on suuret luonnonvarat, erityisesti hiilivetyjen osalta, mikä on tietynlainen valtti myös poliittisesti.
Venäjällä nykyään sangen suositun niin sanotun geopoliittisen ajattelun mukaan Venäjällä on näiden lisäksi vielä yksi ylittämätön valtti: se hallitsee Euraasian mantereen ydinaluetta. Tämä tarkoittaa, että se on strategisesti haavoittumaton. Sitä ei voida valloittaa eikä lannistaa elinhermoja katkaisemalla, toisin kuin meriyhteyksistä riippuvaisia valtioita. Sijaintinsa vuoksi Venäjän kanssa samaan kohtalonyhteyteen kuuluvat mantereiset kansat myös elävät luonnollisessa symbioosissa ydinvaltion, Venäjän, kanssa, kertoo suosittu teoria, joka periytyy historioitsijalta ja uus-euraasialaisuuden keksijältä Lev Nikolajevitš Gumiljovilta (1912–1992). Sanastoon ei siis suinkaan kuulu esimerkiksi sellainen ilmaisu kuin olla Venäjän ”armoilla”.
Ideologisessa puheessa on tapana ollut korostaa myönteisiä asioita. Slavofiilit ovat puhuneet Venäjän historian väkivallattomuudesta, kommunistit veljeysliiton vapaaehtoisuudesta ja geopoliitikot kohtalonyhteydestä. Tällainen retoriikka on sinänsä kiinnostavaa ja tärkeää, vaikka sen suhde todellisuuteen saattaakin olla löyhä.
Verrataanpa kuitenkin vain näitä veljeyspuheita Hitlerin ja hänen apulaistensa karkeisiin ilmoituksiin siitä, että Suur-Saksan tarkoituksena ei ole onnellistuttaa imperiuminsa kansoja, vaan käyttää niitä hyväkseen. Tällaista Venäjän suunnalta ei ole koskaan esitetty. Toki käytäntö on usein saattanut olla paljon karumpaa kuin puheet. Baltian maissa tämä muistetaan hyvin.
Yhtä kaikki, Venäjä näkee itsensä yhä vieläkin nimenomaan imperiumina, monien kansojen yhteytenä, vaikka se Neuvostoliiton romahduksen jälkeen alkoi yhä enemmän muistuttaa kansallisvaltiota, venäläisten Venäjää. Geopoliittinen mullistus, jota voi näkökulman mukaan pitää katastrofina tai suurena vapautumisena, puolitti imperiumin väkiluvun, joka nyt on vain vähän yli 140 miljoonaa. Samaan aikaan se jätti peräti 25 miljoonaa venäläistä kotimaansa ulkopuolelle ja teki heistä kertaheitolla ulkomaalaisia. Melkoinen osa näistä on jo palannut Venäjälle, mutta on syytä korostaa, että asia oli usein heidän kannaltaan katastrofi.
Venäjä on imperiumi jo sen takia, että niin sen sisällä kuin sen rajaseuduilla asuu miljoonittain vähemmistöjä, lähinnä muslimeja. Aivan erityisesti on syytä mainita tataarit, joiden alueella on luonnonrikkauksia. Sama koskee myös pohjoisen alkuperäiskansoja kuten nenetsejä ja jakuutteja. Tulenaran ja monikansallisen Kaukasian merkitys imperiumille lienee kaikille käynyt selväksi.
Pelkästään tämän imperiumin pitäminen koossa vaatii merkittävää sotilaallista voimaa.
Sen koko valtavan alueen uskottava suojaaminen ulkoisia uhkia vastaan vaatii sitä vieläkin enemmän ja saattaa jo keskipitkällä aikavälillä käydä mahdottomaksi. Joka tapauksessa Venäjän imperiumin suvereniteetin ylläpitäminen on suurihaaste, jota yritetään hoitaa toisaalta sotilaallisen voiman ja toisaalta liittoutumisen avulla. Venäjän todelliset ongelmat eivät ole lännessä, vaan idässä ja etelässä. Syystä tai toisesta Venäjä ei luota myöskään länteen, ja monet sen ”suvereenisuuden” osoitukset ovat olleet haaste nimenomaan lännelle.
Putler ja hänen diktatuurinsa. Uhka Euroopalle?
Etenkin Putinin kolmannen kauden aikana ovat lehdet Suomessakin yhä uudelleen täyttyneet uutisista, jotka käsittelevät Putinin vastaisia mielenosoituksia Moskovassa ja uusia lakeja ja asetuksia, jotka rajoittavat demokraattisia oikeuksia, syrjivät vähemmistöjä ja niin edelleen.
Kaikki on toki näissäkin asioissa suhteellista, ja asioiden saattamiseksi kohtuulliseen perspektiiviin kannattaa muistaa pari asiaa. Ensinnäkin Putinin toimivalta Venäjän presidenttinä on Jeltsinin ajoilta periytyvän perustuslain mukaan erittäin laaja, hyvin verrattavissa esimerkiksi Yhdysvaltojen tai Ranskan presidentin vastaavaan. Edelleen, tietystä vilpistä huolimatta, Putin on ehdottomasti laillinen ja vaaleilla valittu presidentti. Sitä paitsi hänen kansansuosionsa on valtava. Keväällä 2014 Krimin liittämisen jälkeen häntä kannatti yli 80 prosenttia venäläisistä. Niinpä Putin on maan laillinen isäntä, jonka politiikalla on kansan suuren enemmistön luottamus. Perinteisesti tällaista asiaintilaa on pidetty toimivan demokratian keskeisenä tunnuksena.
Toisaalta on syystäkin huomautettu, että Putin on käyttänyt valtaansa demokratian kuristamiseksi. Hän on tehnyt opposition toiminnan hyvin vaikeaksi. Viime aikoina sen toimintamahdollisuuksia on entisestäänkin suitsittu esimerkiksi lailla niin sanotuista ulkomaisista agenteista. Syystäkin on puhuttu myös sananvapauden rajoituksista, mikä näkyy esimerkiksi televisiokanavien hallitsemisena valtion taholta, ja myös uudet lait historiantulkinnoista aiheuttavat huolta demokraattisesti ajattelevissa.
Ei kuitenkaan pidä liioitella näitä asioita. Venäjällä on yhä oppositiolehdistöä, joka arvostelee niin Putinia kuin muitakin vallankäyttäjiä hyvin avoimesti, ja internet on ainakin vielä miltei vapaa alue, jossa Putin on yksi oppositiohenkisten venäläisten suosituimpia pilkanteon kohteita.
Onkin aiheellista kysyä, miksi Putin näyttää olevan niin huolestunut oppositiosta, joka kuitenkin on lukumääräisesti varsin vähäinen. Miksei normaalille oppositiolle anneta edellytyksiä vaikuttaa parlamentissa maan kehitykseen ja nostaa esille uusia kandidaatteja maan johtoon sitten, kun Putin sieltä joskus vääjäämättä joutuu väistymään?
Tavallisen kansalaisen kannalta Venäjä muistuttaa monessa suhteessa normaalia eurooppalaista valtiota, ja tavallinen arkielämä Moskovassa tai Pietarissa ei juuri poikkea Lontoon tai New Yorkin vastaavasta. Samalla tavalla pukeutunut juppinuoriso siemailee latteaan muodikkaissa kahviloissa, ja Wi-Fi mahdollistaa heille työnteon ja huvin yhdistämisen pilvirakenteisissa yrityksissä.
Tämä idylli saattaa kuitenkin olla hauras. Venäjän oppositio, joka enimmäkseen on käyttänyt liberaaleja tunnuksia, on osoittautunut ärhäkäksi ja haluttomaksi yhteistyöhön vallan kanssa. Suuret mielenosoitukset Putinin kolmannen kauden alussa muistuttivat ikävästi niistä niin sanotuista värivallankumouksista, joita entisen Neuvostoliiton alueella on tapahtunut ja joita Kreml on pitänyt lännestä masinoituina. Kun Venäjän poliittinen järjestelmä on estänyt laillisten vaihtoehtojen ilmaantumisen nykyhallinnolle, saattavat kriisin sattuessa laittomat eli vallankumoukselliset menetelmät tulla ajankohtaisiksi myös siellä.
Venäjän akilleenkantapää on myös sen kansasta erkaantunut hallinto, joka on myös huono ja korruptoitunut. Yhdistäväksi renkaaksi kansan ja vallan välille on yleensä ajateltu tarvittavan kansalaisyhteiskuntaa, valppaiden ja politiikasta kiinnostuneiden kansalaisten verkostoitumista ja aktiivista osanottoa yhteisten asioiden hoitamiseen. Tämä puoli on Venäjällä alikehittynyt, ja valta seuraa poliittisesti aktiivisia toimijoita epäluuloisesti. Tilanne muistuttaa 1800-lukua, jolloin katsottiin, että politiikka kuului itsevaltiaalle eikä kansalla ollut sen hoitamiseen mitään asiaa.
On mahdollista, että Venäjän talous jossakin vaiheessa kokee rajun kriisin: sellaiselle sen tekee haavoittuvaiseksi yksipuolinen riippuvuus hiilivetyjen hintakehityksestä. Tästä on esimakua vuosilta 2007–2009, ja uusi kriisi saattaa koska tahansa olla edessä. Sellaisen voivat synnyttää myös poliittiset ongelmat Venäjällä tai ulkomailla. Tällaisen kriisin poliittisilta seurauksilta Venäjä on pyrkinyt suojautumaan juuri nojaamalla ”voimamiehiin” eli silovikkeihin, joihin kuuluvat sotilaiden ja poliisien ohella myös salaisen palvelun edustajat. Kansalaisyhteiskunnan tarkkailu ja kuristaminen ovat luettavissa juuri tähän toimintaan.
Ei kuitenkaan ole oikein eikä kohtuullista nimittää Putinia diktaattoriksi eikä Venäjää diktatuurivaltioksi saati totalitaariseksi. Venäjän perustuslaki on erittäin liberaali ja sisältää paljon määräyksiä, joiden tarkoituksena on estää paluu totalitarismiin. Kieltämättä on imponoivaa havaita, miten itsevaltaisesti maata siitä huolimatta voidaan hallita. Paralleelia voisi etsiä Kekkosen kauden Suomesta, ellei Putinin Venäjä olisi paljon autoritaarisempi ja mahtipontisempi, kuten sen pyrkimys suurvallaksi edellyttää.
Putinia voi toki kernaasti verrata myös Hitleriin, joka myös nautti valtavaa kansansuosiota. Pelkkä kansansuosio ei tee kenestäkään kunnon demokraattia tai humaanien aatteiden ja laillisuuden kannattajaa saati toteuttajaa. Myös Putinin politiikassa ilmenevä pyrkimys kansallisuudeltaan venäläisten alueiden palauttamiseen emävaltion yhteyteen muistuttaa suuresti sitä politiikkaa, jota Hitler harjoitti 1930-luvulla.
On kuitenkin syytä ottaa huomioon, että Putin on ilmoittanut poliittiseksi päämääräkseen Euraasian unionin, joka ei merkitse uuden Neuvostoliiton kaltaista yhtenäisvaltiota, vaan suunnilleen EU:n kaltaista löyhää unionia. Hän ei siis ole esittänyt vastaavanlaista ekspansio-ohjelmaa kuin Hitler eikä pyri eksportoimaan hallintojärjestelmäänsä, joka, kuten sanottu, on itse asiassa demokraattinen, ainakin se on demokraattisempi kuin eräissä muissa Euraasian unionin nykyisissä ja tulevissa jäsenmaissa.
Tässä mielessä Putinin Venäjä on myös aivan toista kuin Neuvostoliitto, jossa järjestelmän ekspansio koko maailmaan oli perimmäisenä oletuksena, jonka sanomista ääneen ei suinkaan kainosteltu. Putinin Venäjä on epäilemättä autoritaarinen maa, mutta siitä huolimatta sen johto nauttii suuren enemmistön luottamusta.
Venäläinen ideologia ja konservatiivinen Komintern?
Joissakin sinänsä hyvin vähäpätöisissä asioissa, kuten esimerkiksi niin sanotun homovastaisen yllytyspykälän säätämisessä, Venäjä on poikennut kansainvälisistä trendeistä, mikä on saanut valtavaa julkisuutta. Aivan hiljattain onkin sitten voitu havaita, että muun muassa perhenormien alalla Venäjä on Putinin suulla suorastaan uhmakkaasti julistanut aikovansa noudattaa toista linjaa kuin amerikkalais-länsieurooppalainen konsensus edellyttäisi.
Etenkin vuoden 2013 syksyllä pitämässään puheessa Putin tuomitsi arvovaltaisesti monet niistä arvoista, joita EU:n piirissä on pidetty suorastaan perusarvoina ja perussopimuksessa sellaisiksi mainittu. Näihin kuuluvat sekä sukupuolivähemmistöjen tasa-arvoisuus lain edessä että multikulturalismi.
Putinin tulkinnan mukaan vähemmistöt eivät saa sanella enemmistön normeja, perinteinen ydinperhe on yhteiskunnan kulmakivi ja vieraiden kansalaisuuksien on sopeuduttava ympäröivän yhteiskunnan normeihin eikä päinvastoin. Hänen mielestään valtion on myös kunnioitettava perinteisiä uskontoja, jollaisia Venäjällä ovat ennen muuta ortodoksinen kristinusko, mutta myös islam, juutalaisuus ja buddhalaisuus.
Putin on siis tunnustautunut traditionalistiksi ja hakenut politiikalleen tukea myös Euroopan populistipuolueilta. Sitä on saatukin, ja esimerkiksi Ranskan Marine Le Pen on esittänyt tukensa Putinille. Koska sekä EU:n perussopimuksessa että sen käytännön politiikassa Venäjän edustamat arvot on leimattu vanhentuneiksi ja sopimattomiksi, on Putin saanut aiheen puhua eurooppalaisesta ”messianismista”, joka haluaa levittää oman ideologiansa sinnekin, missä sitä ei haluta.
Tämäkin Putinin politiikka näyttää nauttivan suurta suosiota myös kotimaisen yleisön joukossa. Tutkimusten mukaan venäläiset ovat keskimäärin arvoiltaan paljon konservatiivisempia kuin länsieurooppalaiset. Lisäksi uskonnollisen identiteetin voimistuminen on Venäjällä ollut Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen hyvin selkeä kehityssuunta. Ortodokseiksi itsensä määrittelevien osuus väestöstä on noin kahdessakymmenessä vuodessa kasvanut paristakymmenestä prosentista yli seitsemäänkymmeneen.
Putinin arvokonservatiivisella politiikalla on siis selkeä kotimainen tuki, vaikka poliittisesti kaikkein aktiivisimmat ja parhaiten koulutettuun väestöön kuuluvat antiputinistit vastustavatkin kiivaasti tätä politiikkaa, jota pitävät taantumuksellisena. Voidaan myös todeta, että tälle politiikalle löytyy sympatiaa myös ulkomailta. Uuden konservatiivisen ”kominternin” perustaminen lienee kuitenkin vielä kaukaa haettu ajatus. Kommunismi oli aikoinaan messiaaninen aate, jolla oli fanaattisia kannattajia kaikissa maissa. Tuntuu mahdottomalta kuvitella, että traditionalismi voisi saada aikaan vastaavaa liikettä.
Lännen pakotteet ja Kiina-kortti
Uhka lännen pakotteista Venäjän Ukrainan-politiikan johdosta on pakottanut Venäjän tehostamaan suhteitaan itään, erityisesti Kiinaan. Ajatus siitä, että Venäjä laajentaisi taloudellista aktiivisuuttaan Kaukoidässä, ei ole suinkaan uusi, mutta ilmeisesti lännen pakotteiden uhka pakotti Venäjän nopeuttamaan suuntautumistaan tälle taholle, vaikka Kiinan tarjoamat ehdot eivät ilmeisesti olleet kovinkaan edulliset.
Yhteistyötä Venäjä on yrittänyt tehostaa Aasiassa myös niin sanotun Shanghain organisaation puitteissa, ja mielellään se näkisi itsensä alueen johtavana tai ainakin tasavertaisena mahtina. Idän jättiläisten joukossa Venäjän Aasian-puoleinen osa kuitenkin edustaa hyvin vaatimatonta tasoa. Venäjällä on siellä tarjottavanaan vain raaka-aineita.
Positiivisen skenaarion mukaan Venäjästä voisi tulla Kiinan Kanada eli siis vastaavanlainen harvaan asuttu luonnonvarojen reservaatti ja poliittisesti harmiton naapuri, jota Kanada on Yhdysvalloille. Negatiivisen skenaarion mukaan Kiina, Korea ja Japani ottavat vuosikymmenien tai ainakin vuosisatojen mittaan tavalla tai toisella haltuunsa alueen luonnonvarat ja hyödyntävät niitä mielensä mukaan.
Geopoliittisen ”ydinalueen” haltijana Venäjällä on joidenkin patrioottisten geopoliitikkojen mielestä lyömätön logistinen etu, koska se voi omalta alueeltaan ulottaa vaikutusvaltaansa miltei kaikkialle, esimerkiksi Intiaan ja Iraniin sekä Turkkiin.
Heikko kohta tässä haaveilussa on se, etteivät Venäjän resurssit suinkaan ole ylivertaiset näihin maihin verrattuna. Vaikka Venäjällä on valtavat öljy- ja etenkin kaasuvarat, on niitä myös aasialaisilla naapureilla. Jopa Kiinan tähän mennessä käyttämättömät liuskeöljyvarannot lienevät maailman suurimmat. Azerbaidžanin, Iranin ja Turkmenistanin luonnonvarat tunnetaan yleisesti.
Venäjällä jotkin ainakin toistaiseksi epäviralliset tahot, kuten niin sanottu Izborskin klubi, esittävät kuvitelmia valtavasta euraasialaisesta liittovaltiosta, joka ulottuisi Tyyneltämereltä Välimerelle ja käsittäisi myös Venäjän. Ei ole kuitenkaan realistisesti kuviteltavissa, että Venäjä olisi tässä kokonaisuudessa johtavassa asemassa, pikemminkin päinvastoin. Niinpä Venäjän logistista asemaa voidaan pitää pikemminkin sille rasitteena kuin ratkaisevana etuna. Se on esimerkiksi joutunut aina ylläpitämään useita laivastoja, jotka käytännössä ovat toisistaan eristettyjä. Myös muiden asevoimien sijoittelu valtavan maan joka kolkkaan on suuri rasite.
Imperiumin palauttaminen – uhka Suomelle?
Poliittisesti ja jopa sotilaallisesti Venäjä on joutunut lännen kanssa vastakkain jo useaan otteeseen. Kosovon sota ja länsimaiden sanelu siellä oli sille nöyryytys, jota ei ole unohdettu. Niinpä Venäjä on ottanut itselleen vapauden toimia vastaavalla tavalla Georgiassa ja on tunnustanut miehittämiensä Etelä-Ossetian ja Abhasian itsenäisyyden ja tukee myös Transnistrian tasavaltaa. Sitä mukaa kuin Venäjän talous on kasvanut, on myös sen sotilaallinen potentiaali tullut melko merkittäväksi, vaikka on vielä hyvin kaukana Yhdysvaltojen vastaavasta ja luultavasti tulee aina olemaan.
Ne Venäjän naapurimaat, jotka aikoinaan kuuluivat ns. sosialistiseen veljesliittoon, ovat hakeutuneet Natoon ja muodostavat nyt käytännössä piiritysrenkaan Venäjän ympärille. Tämä sitoo Venäjän sotavoimia, vaikka lännessä ei olekaan ollut sellaisia merkittäviä kiistakysymyksiä, joiden voisi kuvitella kärjistyvän aseelliseksi konfliktiksi, ellei sellaiseksi lasketa Viron niin sanottua pronssisoturikiistaa.
Ukrainan konfliktin kärjistyminen on kuitenkin vienyt kehityksen uudelle tasolle, tapahtuihan sen yhteydessä rajanmuutos Euroopassa vastoin voimassa olevia sopimuksia. Vaikka tämä lienee ollut lähinnä niin sanottu työtapaturma ja on tuskin perustunut ennakolta tehtyyn suunnitelmaan, on se herättänyt paljon epäluuloa ja pelkoa Venäjän mahdollisia aikeita ja etenkin sen käyttäytymistapoja kohtaan. Onhan ilmeistä, ettei Venäjä tulevaisuudessakaan välttämättä kysy kansainvälisen yhteisön mielipidettä päättäessään rajanmuutoksista.
Ukrainassa kaikki joka tapauksessa alkoi yrityksestä saada maa mukaan perustettavaan Euraasian liittoon. Asialla oli laillisesti valittu presidentti, ja kyseessä oli ensi vaiheessa vasta liittyminen tulliliittoon, mihin Venäjä lupasi myös houkuttelevia etuja esimerkiksi kaasuntoimituksissa.
Kun normaali poliittinen prosessi sitten katkesi ja joutui Kiovan keskusaukion vallanneiden mellakoitsijoiden syrjäyttämäksi, Venäjän oli tässä kohden pakko luopua tavoitteistaan, mikä oli karvas poliittinen tappio. Sen sijaan se saattoi ikään kuin korvikkeena hyväksyä vastaavanlaisen epävirallisen riehujajoukon tarjouksen Krimin yhdistämisestä jälleen Venäjään. Tämä nosti Putinin suosion Venäjällä huippulukemiin, mutta tietenkin myös vahingoitti vakavasti hänen mainettaan lännessä.
Suomen ja muiden Venäjän länsinaapurien välillä on merkittävä historiallinen ero. Kun Baltian maat, Puola ja muut läntiset naapurit olivat periaatteessa samassa niin sanotussa ystävyysliitossa ja ylistivät liiton autuutta, pysyi Suomi koko ajan sen ulkopuolella. Käytännössä tämä säästi Suomen sekä miehityksen että ei-toivotun maahanmuuton vitsauksilta, jotka katkeroittivat noita toisia.
Sen sijaan Suomi, kapitalistisena maana, sai nauttia niin sanotun näyteikkunapolitiikan hedelmistä, ja sille kerääntyi Venäjällä suuri varasto positiivista goodwilliä ja arvovaltaa. Kun tähän lisätään Suomen sodissa osoittama kunto ja sen tuoma kunnioitus, voi sanoa, että sen maine Neuvostoliitossa oli verrattoman myönteinen. Neuvostoliiton lehdistö ei enää 1960-luvulta lähtien saanut kirjoittaa kielteisesti Suomesta, myönteisesti kyllä.
Suomen ja Venäjän suhteet ovat myös Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen pysyneet ongelmattomina pieniä mediakonflikteja lukuun ottamatta. Rajariitoja meillä ei ole eikä muitakaan suuria avoimia kysymyksiä. Koska Suomi ei ole Naton jäsen, olisi hyvin vaikea kuvitella, millaisesta syystä Venäjä saattaisi uhata Suomea sotilaallisesti. Mikäli kyseessä olisi geostrateginen intressi eli lähinnä Itämeren läpikulun turvaaminen, olisi Suomen uhkaaminen mieletöntä, ellei samalla haastettaisi myös kaikkia Itämeren etelärannan valtioita. Tällaiseen ei kenenkään mielikuvitus taida riittää.
Pohjoinen alue on sen sijaan nykyään Venäjän sotilaallisesti keskeinen seutu. Siellä on sekä luonnonrikkauksia että avomerilaivaston tukikohdat. Niiden turvaaminen jonkin ulkovallan aiheuttamaa uhkaa vastaan ei varmastikaan saisi mitään lisäarvoa puolueettoman Suomen alueen loukkaamisesta.
Mikäli Suomi sen sijaan kuuluisi Natoon ja siis olisi osa Naton suurta sotakoneistoa, olisi Venäjän otettava huomioon Suomen alueelta tuleva uhka myös kaikissa muissa kuin Suomen aluetta välittömästi koskevissa konflikteissa. Suomen potentiaaliset hyökkäysaseet olisi valmistauduttava eliminoimaan. Käytännössä tämä voisi tapahtua ilmaiskuilla ja mahdollisesti muillakin alueellisesti rajoitetuilla operaatioilla. Nämä Suomen pitäisi aina valmistautua ehkäisemään ennakolta ja myös olemaan valmis ensi-iskuun. Tämä tuskin rauhoittaisi tilannetta Suomen itärajalla, jonka liittyminen Naton puolustukseen kaksinkertaistaisi Naton itärajan pituuden.
Etenkin Ukrainan kriisin aikana on lehdistössä myös esitetty pelkoja siitä, että Venäjän tavoitteisiin kuuluisi liittää Suomi takaisin imperiumiinsa. Olimmehan siellä aikoinaan yli sata vuotta.
Tällaisia tulkintoja on tehty surullisenkuuluisan Aleksandr Duginin geopoliittisista kartoista, vaikka itse kirjoittaja on kiistänyt tarkoittaneensa Suomen liittämistä Venäjään. On hyvin mahdollista, että Izborskin klubin kaltaisten ääriainesten piirissä, joita Dugin edustaa, todella haaveillaan imperiumista, johon kuuluu myös Suomi, samoin kuin Kiina, Intia, Iran ja Turkki. Tällaiset haaveilut eivät kuitenkaan kuulu vakavan politiikan piiriin. Luultavasti Moskovassa on jo Ukrainan tapahtumien ansiosta ymmärretty, että olisi täyttä mielettömyyttä yrittää nykyaikana pakottaa vastahakoinen kansa hyväksymään asema, joka olisi sille vastenmielinen. Kenraali evp. Gustav Hägglund tokaisi jokunen aika sitten, ettei Venäjä varmastikaan yrittäisi tulla pakolla Suomeen – ”täällähän tulee turpaan”.
On tietenkin aina otettava huomioon, etteivät kansainvälisen politiikan päättäjät aina ole rationaalisia. Mikäli Venäjällä jostakin syystä päätettäisiin vaihtaa nykyisen kaltainen ongelmaton ja molemminpuolisesti edullinen naapuruus Suomen kanssa hyökkäykseen tai peräti miehitykseen, niin se kyllä merkitsisi ”turpiin ottamista”, jossa kaiken taloudellisen ja poliittisen vahingon lisäksi olisi pakko ottaa huomioon myös ihmisuhrit, joilta se ei voisi säästyä. On miltei mahdotonta kuvitella Venäjän missään olosuhteissa voivan vapaaehtoisesti ryhtyä niin mielettömään politiikkaan, mikäli sille jätetään edullisempi vaihtoehto.
Timo Vihavainen
Venäjän tutkimuksen professori
Helsingin yliopisto