Vanhempi polvi saattaa muistella kaiholla 1970-80-luvuilla ulkomaalaisviraston johtajana toiminutta Eila Kännöä, josta muodostui aikanaan Suomen tiukan maahanmuuttolinjan symbolihahmo. Maahanmuuttopolitiikka ja sitä symboloivat henkilöt ovat nyt toiset. Yhdeksi vastaavanlaiseksi nykyisen maahanmuuttopolitiikan ruumiillistumaksi nousi vuoden 2015 siirtolaiskriisin aikana sisäministeriön tuolloinen kansliapäällikkö Päivi Nerg, joka raportoi päivittäin mediassa turvapaikanhakijatulvan uusimmista käänteistä.
Päivi Nerg on yhteistyössä toimittaja Nina Järvenkylän kanssa työstänyt kevyen muistelmakirjan nimeltä Tiukka paikka, jossa käsitellään kansliapäällikön toimia siirtolaiskriisin aikana. Aihe on mitä kiintoisin, mutta haastatteluihin perustuva kirja on valitettavan kapea-alainen puheenvuoro tärkeästä aiheesta ja tilannetta tarkastellaan pelkästään kansliapäällikön työhuoneesta katseltuna. Vaikka Nerg tunnetusti vakuutti, että turvapaikanhakijoiden taustat kyllä tiedetään, niin tässä kirjassa taas ei tuoda esiin käsiteltävän ilmiön eikä itse päähenkilön taustoja.
Turvapaikkakriisin hoitaminen tarkoitti Nergille, kuten myös Suomen hallituksellekin sitä, että vastaanottojärjestelmä laajennettiin mahdollisimman nopeasti sellaisiin mittasuhteisiin, että se pystyi majoittamaan kymmenet tuhannet turvapaikanhakijat ja käsittelemään heidän turvapaikkahakemuksensa. Valtaosa kirjasta kertookin vastaanottojärjestelmän rakentamisesta ja eri viranomaisten yhteistyön kehittämisestä. Suuri Nergin ylpeydenaihe on Tornioon perustettu turvapaikanhakijoiden järjestelykeskus, jossa tulijat otettiin järjestelmän piiriin jo heti rajan tuntumassa.
Kansliapäällikkö, jos joku, tuntee turvapaikkajärjestelmän. Nerg ei kuitenkaan millään tavalla kyseenalaista turvapaikkajärjestelmän mielekkyyttä, vaikka hän itsekin tuo esiin monia järjestelmän väärinkäyttöön viittaavia asioita. Esiin nostetaan esimerkiksi se, miten tuhannet turvapaikanhakijat ovat palanneet vapaaehtoisesti sekä se, että valtaosa uusintahakemuksista tehdään kristinuskoon kääntymisen tai prosessin aikana ilmenneen sukupuolivähemmistöön kuulumisen takia.
Vuoden 2015 tapahtumia katsellessa Nerg ei tekisi mitään toisin ja tapahtumien opetus on hänelle se, että tulevaisuudessa Suomi on nyt paremmin varautunut tulijavirtoihin – eli osaa hoitaa isompienkin tulijamäärien majoituksen ja vastaanoton sujuvasti. Suomen tulee hänen mukaansa jatkossakin ottaa vastaan tulijat ja käsitellä hakemukset.
Nerg nostaa esiin saaneensa kritiikkiä niin turvapaikkamaahanmuuttoon myönteisesti kuin kriittisesti suhtautuneilta. Turvapaikkakriisin aikana poistettiin suomalaisesta lainsäädännöstä, käytännön kannalta merkityksetön, humanitaarisen suojelun kategoria sekä alettiin ottaa turvapaikkapäätöksiä tehtäessä huomioon maan sisäisen paon mahdollisuus. Nerg korostaa, ettei kyseessä ollut hänen mielestään kiristyksistä, vaan ainoastaan suomalaisten käytäntöjen harmonisoinnista eurooppalaisen kriteeristön kanssa – tämä kuvaa valitettavan hyvin suomalaisen hallinnon mentaliteettia, josta puuttuu omatoiminen aktiivisuus asioihin.
Nerg osuu naulan kantaan todetessaan, että tulijavirran tyrehtyminen vuoden 2015 lopussa, johtui lähinnä Tanskan ja Ruotsin aloittamista rajatarkastuksista, ei siis Suomen hallituksen toimista. Valtiovalta taas ei ole ainoastaan epäonnistunut laittomasti maassa olevien henkilöiden palauttamisessa, vaan on lisäksi tarjonnut monenlaisia julkisia palveluita laittomasti maassa oleville. Nerg suhtautuu kirjassa tähän yhteiskunnan taholta ”paperittomille” luodun varjoyhteiskunnan luomiseen varauksella, mutta olisi toki helpottamassa työperäistä mahdollisuutta jäädä maahan.
Suomen mallioppilasrooli nousee vahvasti esiin Nergin kuvatessa sitä, miten siirtolaiskriisin ”hoitaminen” muodostui monia innostaneeksi kansalliseksi voimannäytöksi. Haluttiin näyttää, että pieni Suomi pystyi majoittamaan tulijat ja käsittelemään kymmenet tuhannet turvapaikkahakemukset.
Samaan aikaan kun kansa oli maahanmuuton suhteen erittäin kahtia jakaantunutta, oli Nergin mukaan taas poliitikkojen keskuudessa vankka yksimielisyys maahanmuuttoon liittyvistä kysymyksistä. Nerg ei tuo kirjassa juurikaan politiikkaa esiin, mutta on hyvä huomioida, että perussuomalaisten kenttäväen kapinan siemenet kylvettiin juuri syksyn 2015 aikana, jolloin silloinen puoluejohto unohti vaalilupauksensa ja liittyi tähän Nergin kuvaamaan yksimieliseen rintamaan.
Logiikan osalta yksi merkillisimmistä asioista turvapaikkapolitiikassa on kysymys Venäjän rajan yli tulleista turvapaikanhakijoista. Venäjän rajan yli alkuvuodesta 2016 alkanut turvapaikanhakijoiden virta saatiin torpattua nopeasti Venäjän viranomaisten kanssa käytyjen neuvottelujen jälkeen, joiden lopputuloksena Venäjä rajoitti ulkomaan kansalaisten pääsyä pohjoisten raja-asemien kautta Suomeen.
Mikä mielenkiintoista, niin kirjassa tuodaan esiin, kuinka myös Suomi oli valmis rajoittamaan Venäjältä tulleiden turvapaikanhakijoiden määrää, vetoamalla muun muassa turvapaikkakäsittelyn hitauteen. Jos Ruotsista tulevien turvapaikanhakijoiden määrän rajoittaminen uhkaa väitetysti ihmisoikeuksia ja turvapaikkajärjestelmän katsotaan olevan hyvä ja toimiva, niin hämäräksi jää, miten samaan aikaan Venäjältä tulevat hakijat taas ovat ongelma, joka pitää torjua?
Sisäministeriö otti myös osaa maahanmuutosta käytyyn keskusteluun. Nerg nostaa esiin ministeriön pyrkineen viestinnässään korostamaan sitä, että ”tekeväthän suomalaisetkin rikoksia” ja ulkomaalaisten tekemien rikosten kohdalla taas oli tärkeää korostaa kyseessä aina olleen ”yksittäistapauksen”. Kampanjat eivät Nergin mukaan olleet erityisen onnistuneita, mutta mikä tärkeintä, Nerg kertoo nyt avoimesti mihin suuntaan valtiovalta halusi tietoisesti keskustelua viedä.
Turvapaikkamaahanmuuton osalta Nerg ei näe muita muutostarpeita, kuin prosessien nopeuttamisen ja hakijoiden oikeusturvan toteutumisen varmistamisen. Minkäänlaista pohdintaa esimerkiksi auttamisen keskittämisestä pakolaisleireille, ei kirjassa tuoda esiin.
Entinen kansliapäällikkö ottaa kirjassa kantaa myös ohimennen työperäiseen maahanmuuttoon, eikä sulje pois mahdollisuutta siirtyä jossain vaiheessa politiikan puolelle. Työperusteista maahanmuuttoa tulisi Nergin mukaan lisätä, sillä Suomesta loppuvat hänen mukaansa työntekijät. Mielenkiintoista yhtälöä täydentää se, että Nergin mukaan Suomesta samaan aikaan puuttuvat englanninkieliset työpaikat, joita tarvittaisiin maahanmuuttajien työllistämiseksi.
Kuten todettua, Suomi onnistui Päivi Nergin mukaan siirtolaiskriisin hoitamisessa. Vuonna 2017 Nerg siirtyi sisäministeriön kansliapäällikön tehtävistä sote-uudistuksesta vastaavaksi johtavaksi virkamieheksi. Kirjassa Nerg nostaakin esiin, kuinka hän on ammentanut turvapaikkatilanteen hoidosta saamiaan oppeja sote-uudistuksen toteuttamisessa. No, molempien hankkeiden onnistumisesta voidaan olla montaa mieltä.
Simo Grönroos
Päivi Nerg & Nina Järvenkylä: Tiukka paikka, Docendo 2019.