Miesten asema huoltajuusriidoissa

Kirjoitus on alunperin julkaistu Suomen Perusta -ajatuspajan artikkelikokoelmassa Epäneutraali sukupuolikirja – puheenvuoroja sukupuolikysymyksistä

Juho Eerola:

Miesten asema huoltajuusriidoissa – ongelmia ja ratkaisuehdotuksia

Noin 30 000 suomalaislasta kokee vuosittain vanhempiensa eron. Erojen yhteydessä suuri joukko lapsia menettää yhteyden toiseen vanhempaansa joko kokonaan tai osittain. Näin käy lähes kahdelle kolmesta eroperheen lapsesta. Samalla katkeaa toisen vanhemman yhteys lapsiinsa. Useimmiten kärsijänä on lapsen lisäksi isä ja koko isän puoleinen suku, mukaan lukien isovanhemmat, serkut, tädit ja sedät.

Joissain käräjäoikeuksissa tilanne on niin paha, että käsitellyissä huoltajuusriidoissa yli 70:ssä prosentissa päätöksistä oikeus on tukenut äidin hakemusta ja isä on hävinnyt. Jos joku etninen ryhmä, kieli- tai seksuaalivähemmistö jäisi aina toiseksi yhtä usein kuin heteromies huoltajuuskiistoissa, tutkittaisiin asiaa jo syrjintänä. Valkoihoista heteromiestä ei kuitenkaan nähdä syrjittynä vähemmistönä, vaikka heitä väestörekisterin mukaan naisia vähemmän onkin. Edes sukupuolineutraalin tasa-arvon nimiin nykyisin vannovat feministit eivät ole ryhtyneet puolustamaan eroisien oikeuksia. Asian saama julkisuus on kuitenkin muutaman viime vuoden aikana kääntänyt tilannetta joissain käräjäoikeuksissa hieman enemmän tasa-arvoisempaan suuntaan.

Nykytila

Vanhemmat voivat erotilanteessa tehdä lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta sopimuksen. Sopimus voidaan tehdä myös lastenvalvojan vahvistamana, jolloin se on täytäntöönpanokelpoinen. Riitatilanteissa asian ratkaisee tuomioistuin. Oikeuskäsittelyssä ratkaisun pohjana on aina, kuten pitääkin olla, lapsen etu.

Nykyisen lain käytännön tulkinta johtaa kuitenkin usein eroanarkiaan, jossa sääntöjä noudattava vanhempi lopulta häviää vanhemmalle, joka pyrkii saavuttamaan etulyöntiaseman lähihuoltajana lain ohjeista ja lapsen edusta välittämättä.  Tämä johtaa väistämättä pitkiin ja kalliisiin huoltoriitoihin. Jos lain, sosiaalitoimen ja oikeuslaitoksen lähtökohtana olisi todellinen yhdenvertaisuus ja tavoitteena tasavertainen vanhemmuus, huoltoriitoja käsiteltäisiin vain pieni osa nykyisestä. Nyt lähtökohta on se mitä eroanarkialla on saavutettu. Huoltajuuskiistat ratkaisuineen ovat yksi suurimmista tasa-arvoon liittyvistä ongelmista, joissa miehet eivät ole tasavertaisessa asemassa.

YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lasta ei saa erottaa kummastakaan vanhemmastaan tilanteessa, jossa vanhemmille tulee ero. Käytännössä näin kuitenkin siis tapahtuu vuosittain tuhansille suomalaislapsille, sillä vanhempien välisten riitojen takia lapsen edun mukaiseksi voidaan katsoa se, että vanhempi, jonka luona lapsi enemmän asuu, saa tahtonsa yksinhuoltajuudesta läpi, vaikka tämän vanhemman sääntöjen vastainen toiminta olisi syynä riitaan. Toisin sanoen, koska riidaton tilanne nähdään oikeusistuimissa ja sovittelulautakunnissa lapsen edun mukaisena, laitetaan riita poikki siten, että katkaistaan lapsen ja tapaajavanhemman välinen suhde antamalla lähihuoltajalle täydet valtuudet päättää yhteisen lapsen elämästä. Tämä on paitsi lasten oikeuksien julistuksen hengen vastaista, niin myös tasa-arvorikkomus, sillä suurimmaksi osaksi katkeaa nimenomaan isän ja lapsen välinen yhteys.

Tietynlainen epätasa-arvo liittyy myös alan termistöön, jota eri yhteyksissä, jopa tässä omassa tekstissänikin, viljellään. Eriarvoisuus johtuu laista, jossa on määritelty toisen vanhemman yhteys tapaamiseksi ja josta tehdään tapaamissopimus. Käytännössä tämä määrittelee vanhemmat eriarvoisiksi vaikka heillä olisi yhteishuolto.

Eroisä on useimmiten ”etävanhempi”, tai ”tapaajavanhempi”. Äitiä kutsutaan joko äidiksi tai sitten nimellä ”lähivanhempi”. Olisi tasa-vertaisempaa puhua vain vanhemmista ja luonapidosta molempien vanhempien osalta.  Uskon, että esimerkiksi äitiyspakkauksen asemesta ”vanhemmuuspakkauksesta” puhuminen saattaisi parantaa miehen asemaa vanhempana siinä missä neuvoloiden odotustiloihin varattavat urheilu-, metsästys- ja autoiluaiheiset aikakauslehdetkin tekisivät.

Juha Sipilän hallituksen ohjelmassa luvataan muuttaa lakia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta siten, että eron tullessa turvataan lapsen oikeus sekä äitiin että isään. Pohjana hallitusohjelman kirjaukselle ovat eduskuntakaudella 2011- 2015 tehdyt kolme lakialoitetta, jotka laajasta kannatuksesta huolimatta eivät vielä silloin johtaneet lakimuutoksiin. Ainoana pienenä parannuksena tilanteeseen on kehitetty vapaaehtoiseen sovitteluun pohjautuva alun perin norjalainen ”Follo-malli”. Sen suurimmaksi ansioksi voidaan sanoa käräjäoikeusistuntojen väheneminen (käytännössä siis yhteiskunnan varojen säästö), mutta se ei edelleenkään auta niitä lapsia joiden toinen vanhempi ei joko ole halukas sovitteluun, tai ei noudata sovittua, koska haluaa omia lapsen.

Vaikka ongelma sinänsä tunnustetaankin, joskaan ei selvästi täysin ymmärretä, ei lakia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta kuitenkaan ole aiemmin haluttu muuttaa niin paljon, että se todellisuudessa johtaisi tasa-vertaiseen vanhemmuuteen erotilanteissa. Perusteet ovat olleet sellaisia, että pelkään nykyisenkin hallituksen olevan kykenemätön tekemään muita kuin kosmeettisia parannuksia. Lakia ei ole haluttu muuttaa koska niin sanottu ”vieraannuttamiskielto” mukamas sisältyy nykyiseenkin lakiin. Selvän kiellon puuttuminen on käytännössä tarkoittanut sitä, ettei viranomaiselle ole kehitetty keinoja puuttua siihen. Tämän päivän viranomainen toteaa: ”Toivotaan, että yhteys lapseen palautuu sitten myöhemmin”. Avaan tätä vieraannuttamisen käsitettä hieman myöhemmin.

Sen sijaan, että vieraannuttaminen kiellettäisiin lailla (Vieraannuttaminen ei ole Suomen lain mukaan kiellettyä, sillä laista ei löydy asiaa käsittelevää pykälää, eikä ilmiötä ole laissa mitenkään määritelty!), pidetään tärkeänä, että tuomareita ja sosiaaliviranomaisia koulutetaan tunnistamaan tämä mainittu vieraannuttaminen. Epäselväksi, ja täysin vaille vastausta on jäänyt, kenelle tunnistaminen kuuluu: olosuhdeselvittelijöille, lastensuojelulle, lastenvalvojalle, perheneuvolalle, vai jopa poliisille. Ja jos joku tämän onnistuu tunnistamaan niin onko esimerkiksi lapsen ns. vakiintunut olosuhde kuitenkin painavampi peruste kuin vieraannuttaminen lapsen edusta päätettäessä?

Sosiaali- ja terveysministeriön uuden ohjeen mukaan myös henkinen väkivalta voi johtaa lapsen kiireelliseen sijoittamiseen: ”Välitön vaara voi olla muutakin kuin kuoleman- tai muu fyysinen vaara. Myös henkinen väkivalta ja muu kaltoin kohtelu voi olla peruste kiireellisen sijoituksen tekemiselle.” Samaan aikaan kuitenkin Terveyden ja hyvinvoinninlaitoksen lastensuojelun käsikirja ohjeistaa, että: ”Lapsen kiireellistä sijoitusta ei saa käyttää vanhempien välisen huoltoriidan ratkaisukeinona tai tapaamisoikeutta koskevan riidan täytäntöönpanokeinona.”

Määrittelemättä siis jää onko vieraannuttamisen huoltoriita, tapaamisoikeusasia vai henkistä väkivaltaa lasta kohtaan? Onko kiireellinen sijoitus vaihtoehto jos vieraannuttaminen tunnistetaan? Kenelle tunnistaminen ensisijaisesti kuuluu? Mitkä ovat ne konkreettiset toimenpiteet joihin tunnistajan on ryhdyttävä?

Nykytilanteessa on täysin epäselvää, kenen tehtävä on tunnistaa vieraannuttaminen ja miten viranomaisia siihen koulutetaan. Tällä hetkellä vieraannuttaminen on vanhempien välinen asia eli huoltoriita. Lapsen voi nykyisellään vieraannuttaa vanhemmasta ilman kenenkään siihen puuttumista. Toteutuuko lapsen etu todella? Toteutuuko vanhempien tasavertainen vanhemmuus? Toteutuuko vanhempien yhdenvertainen kohtelu?

Vieraannuttaminen

Vieraannuttaminen ei ole niin vaikeaa kuin voisi kuvitella. Vanhempi voi antaa ilmeillä, eleillä ja äänensävyillä lapselle viestin siitä ettei toista vanhempaa tule rakastaa. Lapselle voidaan myös antaa vääriä mieli- ja muistikuvia toisesta vanhemmasta. Räikeimmillään lapselle esimerkiksi uskotellaan toisen vanhemman olevan väkivaltainen, tai syyllistyneen seksuaaliseen hyväksikäyttöön lapsen ollessa pieni. Rikosilmoitukset lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ovat yleisimpiä juuri huoltajuuskiistojen aikaan ja niillä saadaan tapaamiset toisen vanhemman ja lapsen kanssa keskeytettyä useiden kuukausien ajaksi, eli niin pitkäksi aikaa kun poliisitutkinta kestää. Tavallisesti mitään todisteita seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei löydy, mutta aika on pelannut vieraannuttavan vanhemman pussiin ja pieni lapsi on tässä ajassa jo unohtanut toisen vanhempansa. Vastaavasti, kun turhien pedofiliasyytösten kohteeksi joutunut vanhempi tekee ilmoituksen perättömästä ilmiannosta, tai kunnianloukkauksesta, ei tutkinnan kohteena olevaa vanhempaa estetä pitämästä lasta päivittäin luonaan. Kuriositeettina mainittakoon, että lapsen oma vanhempi syyllistyy isä- (tai äitipuolta) selvästi harvemmin oman lapsensa seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Tyypillistä vieraannuttamista on myös se, että lapsen huolto- ja tapaamissopimuksessa sovittuja tapaamisia ja yhteyttä muualla asuvan vanhemman kanssa pyritään estämään tai vaikeuttamaan kaikin tavoin.  Lapselle saatetaan esimerkiksi hankkia harrastus, joka ajoittuu aina juuri niihin aikoihin, kun lapsen tulisi sovitusti tavata toisaalla asuvaa vanhempaansa.  On myös tavanomaista, että lapsi ”sairastuu” aina silloin kun niin sanottu iskäviikonloppu olisi alkamassa. Törkeimmässä tapauksessa tiedän isän ajaneen kahden viikon välein aina perjantai-iltaisin Vantaalta Kuopioon, jossa joka kerta vasta perillä hänelle oven raosta ilmoitettiin, että ”Niilo-Juhani” onkin nyt niin kuumeinen / mahataudissa tai jotain muuta vastaavaa, että hän ei voi matkustaa. Lopulta isä kyllästyi turhaan ajeluun ja äiti pääsi kertomaan viranomaisille, että isä ei halua noudattaa tapaamissopimusta. Sanomattakin on selvää, että äiti oli muuttanut yhteisen lapsen kanssa Kuopioon ilman että siellä olisi hänellä ollut mitään töitä, tai opiskelua ja ilman että isän mielipidettä asiaan kysyttiin. Isälle jäi Vantaalle työ, asuntolaina ja elatusapumaksut. Isä kustansi kaiken omasta pussistaan, varatonta äitiä auttoivat sosiaalitoimiston tädit.

Opetettuna ja palkittuna lapsi hyväksyy, ettei toista vanhempaa ole sopivaa ikävöidä eikä tapaamisista pidä iloita. Tai oikeammin sanottuna lapsi alkaa ahdistua kohdevanhemman luona, koska hänellä ei ole henkistä oikeutta tuntea luontaista kiintymystä. Lopulta lapsi saadaan luopumaan tapaamisoikeudestaan. Tämä jos mikä on henkistä väkivaltaa sekä lasta, että toista vanhempaa kohtaan.

Vieraannuttaminen vaikuttaa aina lapsen henkiseen hyvinvointiin. Lapsi kokee usein hyvin voimakasta lojaliteettiristiriitaa eikä tiedä saako toista vanhempaa rakastaa, ja alkaa sitä kautta oireilla voimakkaasti. Oireilu saattaa esiintyä univaikeuksina, sosiaalisessa kanssakäymisessä, voimakkaina pelkotiloina tai vihan tunteina. Pahimmissa tapauksissa lapsi alkaa oireilla niin voimakkaasti, että lähivanhemman voidaan katsoa syyllistyneen rikoslain mukaiseen henkiseen pahoinpitelyyn.

Ennen Internet-aikaa luovuttaminen ”taistelusta” tapahtui todennäköisesti nykyistä nopeammin. Nyt on saatavilla vertaistukea ja tietoa siitä mistä on kysymys. Tietämys vieraannuttamisen lapselle mahdollisesti aiheuttavasta tuhosta on monelle syy jatkaa kamppailua. Kamppailua uhri joutuu käymään, ei pelkästään entistä kumppaniaan vastaan, vaan käytännössä myös viranomaisia vastaan.

Lapsen lisäksi vieraannuttaminen vaikuttaa ymmärrettävästi myös kohteena olevaan vanhempaan, joka usein joutuu turvautumaan sairaslomaan ja lääkitykseen. Koska itse ongelmaan ei saa mitään apua, voi asia johtaa esimerkiksi itsetuhoajatuksiin. Lopulta jää vain toivo lapsen yhteyden palaamisesta. Joillekin kuolema käy kylässä ennen tätä.

Huoltokiusatun ja vieraannuttamisen kohteena olevan vanhemman elämä on yhtä epävarmuutta, turhautumista ja pettymystä. Aika kuluu turhaan viranomaiselta apua pyytäessä, turhaan lasta tavoitellessa, epätoivoisesti lasta koskevaa tietoa metsästäessä, auttavissa puhelimissa ja vertaistukiryhmissä. Todellisesta vanhemmuudesta ei voi enää puhua. Seurauksena lapsi voi vieraantua tai kohdevanhemman voimat voivat loppua.

Huoltokiusaaminen

Huoltokiusaaminen on toisen vanhemman alistamista ja vanhemmuuden mitätöintiä. Se alkaa yleensä siinä vaiheessa, jos vanhemmat eivät eron jälkeen pääse sopuun lapsen huollosta ja tapaamisista. Valta-asemassa (se jolla lapsi käytännössä on hallussa) oleva vanhempi voi esimerkiksi kiristää toisen vanhemman haluamaansa sopimukseen uhkaamalla, ettei toinen muuten saa tavata lasta. Huomattavaa on, ettei kukan puutu asiaan. Mitään sopimusta ei rikota (paitsi lapsen oikeuksien sopimusta) koska tapaamissopimusta ei vielä edes ole. Huoltokiusaaminen tulkitaan useasti vain vanhempien keskinäiseksi riidaksi. Puhutaan avio- tai avoerokriisistä, jolla vanhempien tulehtuneet välit selitetään. Monesti kuitenkin toinen vanhempi käyttää toisen rakkautta lapseen, ja jopa lasta itseään, aseena saadakseen oman tahtonsa mukaisen sopimuksen.

Huoltokiusaaminen saattaa alkaa myös sopimukseen pääsyn jälkeen. Useimmiten se myös jatkuu tässä vaiheessa, jos se on alkanut jo ennen sopimuksen tekoa. Lapsen ja tapaajavanhemmaksi kutsutun (yleensä isä) yhteyksiä estetään ja vaikeutetaan, toisen vanhemman kanssa ei suostuta puhumaan tai sitten toinen vanhempi voidaan mustamaalata lapsen, tai hänen sukulaistensa ja viranomaisten silmissä. Lasta koskevissa asioissa toimitaan kuten yksinvaltias ja lasta koskeva tieto pimitetään. Edelleen tapaamissopimusta saatetaan tulkita mielivaltaisella tavalla muka lapsen edun nimissä, puhelinyhteyksiä lapseen hankaloitetaan, tapaamisia suoranaisesti estetään ja pahimmillaan lapsi pyritään kokonaan eristämään ja vieraannuttamaan toisesta vanhemmasta, sekä myös tämän puoleisesta suvusta. Erityisen paljon huoltokiusaamista alkaa esiintyä siinä vaiheessa kun isän elämään astuu uusi nainen ja etenkin silloin jos uusi nainen on ollut kuvioissa jo silloin, kun isä ja äiti asuivat yhdessä. Miehen tekemä ”aviorikos” siis kostetaan lapsen kautta. Toisaalta kun vieraannuttajan elämään tulee uusi kumppani, tästä pyritään usein tekemään lapselle uusi vanhempi. Häntä ryhdytään kutsumaan isäksi ja biologista vanhempaa kutsutaan lapselle etunimellä.

Viranomainen jättää vanhempien asiaksi sopia erimielisyydet. On kuitenkin vaikea sovitella ja uskoa sopimuksen noudattamiseen, jos toisen tavoite on erottaa lapsi toisen elämästä. Ulospäin ja vieraannuttamisen tunnusmerkistöön perehtymättömältä asia voi näyttää riidalta, mutta kyseessä on näytelmä, jonka tavoitteena on pelata aikaa. Aika toimii vieraannuttajan hyväksi. Tämän takia vieraannuttaja ei välitä edes oikeuden määräyksistä tai mitättömistä uhkasakoista. Vieraannuttaminen on lähes riskitöntä toimintaa. Pahin seuraus vieraannuttajan näkökulmasta on se, että lapsi saa etunsa ja oikeutensa mukaisesti tavata toista vanhempaa ja mahdollisesti ylläpitää hyvät suhteet häneen.

Kun lapsi täyttää 12 vuotta on etu käytännössä täydellisesti huoltokiusaajalla ja vieraannuttajalla. Kukaan ei enää kyseenalaista lapsen omaa tahtoa hylätä toinen vanhempi eikä tapaamista enää lain mukaan voi panna täytäntöön. Murrosikä lisätään selityslistaan. Vaikka murrosiässä lapsi kapinoi yleensä irtautuakseen molemmista vanhemmistaan, niin käsittämättömästi irtautuminen ja hylkäys joka tapahtuu vain tapaavaa vanhempaa kohtaan, nähdään normaalina selityksenä lapsen ”omalle tahdolle”.

Ja miten ongelma ratkaistaan

Lapsen oikeuksien ja tasapainoisen kehityksen kannalta on tärkeää, että lapsella säilyy säännöllinen ja hyvä suhde myös siihen vanhempaan, jonka luona hän ei asu. Tarvitaan siis järjestelmä joka ennalta ehkäisee vieraannuttamista ja huoltokiusaamista. Tarvitaan myös järjestelmä jolla lapselle aiheutuva vahinko voidaan minimoida jos ennalta ehkäisevät toimet eivät auta. Eli tarvitaan järjestelmä jolla lapsen etu toteutuu myös erotilanteessa.

1. Vuoroasuminen ja luonapito tapaamisen sijaan

Koska edellä mainitsemani Follo-sovittelu ei ole ratkaisu tilanteeseen, jossa toisella vanhemmalla on vieraannuttamis- tai huoltokiusaamistavoite, on näihin tilanteisiin etsittävä uusia ratkaisuja. Osa ratkaisua olisi vuoroasumisen asettaminen lähtökohdaksi, josta poiketaan vain painavista syistä. Ei esimerkiksi siitä syystä, että toinen vanhempi on eristänyt toisen vanhemman lapsesta eron jälkeen, jolloin vakiintunut olosuhde johtaisi eristäjän lähihuoltajaksi ja toisen vanhemman viikonloppuisäksi.  Tavoite tulee olla tasavertaisen vanhemmuuden tukeminen ja vanhempien yhdenvertainen kohtelu anarkialla saavutetun aseman tukemisen sijaan. Vain tällöin voi lapsen etu toteutua.

Vuoroasumisessa molemmat vanhemmat säilyvät vanhempina. Nimitykset eivät tee vanhemmista eriarvoisia eivätkä täten anna toiselle vanhemmalle henkistä yliasemaa suhteessa toiseen. Myös yhteiskunta näkisi vanhemmat edelleen tasavertaisina ja kohtelu olisi yhdenvertaista.

Lapsen kannalta uusimmat tutkimukset ovat osoittaneet, ettei kaksi kotia ole mikään mörkö vaan rikkaus. Asiaa ovat tutkineet maailmalla muun muassa Malin Bergström ja Linda Nielsen ja Suomessa Jani Turunen ja Hennariikka Linnavuori.

2. Vieraannuttamiskielto

Tapaamisongelmissa huolto- ja tapaamisoikeuspäätöksen täytäntöönpanolaki mahdollistaa pakkokeinoina uhkasakon ja noudon. Käytännössä järjestelmä on hyvin hampaaton.  Ensimmäisessä oikeudenkäynnissä, joka kestää sovittelijan kertomuksen hankkimisineen puolesta vuodesta vuoteen, voidaan asettaa vain uhkasakko. Lisäksi tuomitut joutuvat varsin harvoin niitä maksamaan.  Ja jos he niitä maksavatkin, sanktio tulee aivan liian myöhään eli noin 1,5 vuoden jälkeen tapaamisten estämisestä. Tarvitaan parempia keinoja estämään tapaamisten toistuvat ja tahalliset laiminlyönnit sekä vieraannuttaminen.

Tärkeintä olisikin kieltää vieraannuttaminen lailla ja lisätä myös vieraannuttamisen määritelmä lakiin. Edelleen olisi kirjattava, millaisia sanktioita vieraannuttamisesta annetaan. Monet ovat vastustaneet tätä lakiin kirjaamista liian tulkinnanvaraisena ja mahdollisesti lisäriitoja aiheuttavana, mutta todellisuudessa vieraannuttamisen kieltäminen, määrittely ja sanktioiminen eivät olisi sen hankalampia toteuttaa kuin mitä muutamia vuosia sitten kielletty vainoaminen oli. Sinänsä on tragikoomista, että vainoamisen kieltäminen lailla on johtanut tilanteisiin, jossa lapsestaan huolta kantavaa vanhempaa on estetty vainoamisen nojalla ottamasta yhteyttä lapsen lähivanhempaan ja näin ollen edesautettu lapsen vieraantumista eron jälkeen muualle muuttaneeseen vanhempaan.

Lisätään lakiin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta, sen toiseen pykälään kolmas momentti, jossa asia todettaisiin.

Koska vieraannuttamista ei voi mikään laki tai käytäntö koskaan täydellisesti poistaa on vieraannutettujen lasten auttamiseksi luotava järjestelmä, joka auttaa lapsen ja kohdevanhemman yhteyden palauttamisessa ja lapselle aiheutuneiden vahinkojen hoitamisessa.

3. Vanhemmuussopimus eron varalta

Laki lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevasta sääntelystä tulisi muuttaa siten, että lapsen vanhemmat voisivat sopia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta avioeron ja avoliiton purkautumisen varalta jo ennalta. Tällaista sopimusta kutsuttaisiin tässä esityksessäni vanhemmuussopimukseksi. Sopimus vahvistettaisiin samoilla edellytyksillä kuin vanhempien sopimus lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta. Vanhemmuussopimus tulisi kuitenkin voimaan vasta siinä yhteydessä, kun puolisot on tuomittu avioeroon tai kun avoliitto on purkautunut. Ajatukseni tarkoituksena on mahdollistaa sopimus, jolla turvataan lapsen asema ja oikeus avioeron ja avoliiton purkautumisen jälkeen siten, ettei yhteys kumpaankaan vanhempaan katkea.

Ehdotusta on kritisoitu argumentilla: ”Mitä jos se toinen vanhempi osoittautuukin kelvottomaksi?” Mielestäni tämä argumentti kertoo enemmän kysyjän asenteista tai paljastaa kysyjän halun olla se vanhempi joka sanelee sopimuksen sisällön. Asiaan on nimittäin varsin yksinkertainen ratkaisu. Kyseessähän olisi vain mitä enimmässä määrin ennaltaehkäisevä toimenpide. Jos sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen sitten paljastuisi, että toinen vanhemmista olisikin kelvoton isä/ äiti, ei mainitun sopimuksen voimassa oleminen olisi ongelma. Olemassa olevia sopimuksia voidaan nimittäin muuttaa, jos niiden ehdot eivät toimeenpanon hetkellä täyty. Sopimuksen muuttaminen olisi siis tässäkin mahdollista samoilla edellytyksillä kuin voimassa olevassa laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta on säädetty sopimuksen tai päätöksen muuttamisesta. Vanhemmuussopimus kuitenkin poistaisi nykytilanteessa olevan, eräänlaisen sopimuksettoman tilan, joka aina pelaa aikaa vieraannuttavan vanhemman eduksi.

Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta tuli voimaan 1 päivänä tammikuuta 1984. Vaikka lakiin on sen voimaantulon jälkeen tehty useita rajoitettuja uudistuksia, ovat lain pääperiaatteet säilyneet olennaisilta piirteiltään ennallaan. Aikaisemmin kuitenkin lapsen huolto oli sidottu vanhempien välisen suhteen oikeudelliseen luonteeseen, mutta uudessa laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta säänneltiin ensimmäistä kertaa kokonaisvaltaisesti ja itsenäisesti. Lain mukaan vanhemmat voivat tehdä sopimuksen lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta. Tällaista sopimusta avioliiton perusteella määräytyvän huollon osalta vanhemmilla ei ole ollut mahdollista sopia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta kuitenkaan avioeron varalta.

Vertaan tätä ideaani avioehtosopimukseen tai palovakuutukseen. Eihän kukaan oleta eroavansa, eikä toivo talonsa palavan. Silti avioehtosopimusta ja palovakuutusta pidetään älykkäinä ratkaisuina. Jos olemme valmiita turvaamaan ikävän päivän varalta omaisuutemmekin, niin miksi emme siis olisi valmiit turvaamaan myös sitä mikä on paljon arvokkaampaa.

Avoliiton osalta Suomen perhelainsäädännön kannalta suurena muutoksena voidaan pitää vuonna 2011 tapahtunutta avoliittolain (26/2011) säätämistä. Avoliittojen määrä on kasvanut tasaisesti. Avoliittoperheitä oli esimerkiksi 2011 jo hieman yli 313 000. Avoperheistä lähes 200 000 on kahden aikuisen perheitä. Noin 117 000 avoliittoperheeseen kuuluu vanhempien ohella yksi tai useampi lapsi. Kaiken kaikkeaan kysymyksessä on merkittävä perhemuoto, tällä hetkellä hieman yli 21,5 % suomalaisista perheistä on avoliittoperheitä. Laissa avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta (avoliittolaki) 3 §:ssä avopuolison ja avoliiton määritelmä on: ”Avopuolisoilla tarkoitetaan tässä laissa yhteistaloudessa asuvia parisuhteen (avoliiton) osapuolia, jotka ovat asuneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta tai joilla on tai on ollut yhteinen tai yhteisessä huollossa oleva lapsi. Avopuolisoksi ei kuitenkaan katsota sellaista henkilöä, joka on avioliitossa.”.

 Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 7 §:ssä tarkoitettu vanhempien sopimus lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta on tullut lain 8 §:n mukaan voimaan siinä yhteydessä kun kunnan sosiaalilautakunta on sopimuksen vahvistanut. Muutoksena nykyiseen, tällä lakialoitteella avioliitossa olevien avioeroon tuomitsemisen kautta avioliiton purkautumisen lisäksi avoliitossa olevien vanhempien sopimuksen vahvistaminen kytkettäisiin avoliiton purkautumiseen lapsen huollon perusteella erityislailla säännellyssä avoliitossa.

Avoliiton purkautuminen on ollut isän ja lapsen kannalta hyvin ongelmallinen, etenkin jos isän ja äidin suhde päättyy ennen lapsen syntymää. Tilanne pahenee entisestään, jos äiti ennen lapsen syntymää menee naimisiin toisen miehen, tai jopa naisen kanssa. Uusi isyyslaki helpottaa tilannetta. Vielä enemmän tilanne helpottuu, jos nyt esittelemäni idea vanhemmuussopimuksesta joskus hyväksytään. Jos vanhemmat ovat solmineet vanhemmuussopimuksen, ei toinen vanhempi voisi uuden suhteen myötä päättää lapsen ja toisen vanhemman välistä yhteyttä.

On myös tapauksia, joissa eron yhteydessä toinen vanhemmista jättäytyy omatoimisesti pois lapsen elämästä. Kuten vieraannuttamistapauksissakin, myös näissä tilanteissa on tavallisemmin kyse isästä, joka eron kautta osittain, tai kokonaan hylkää lapsensa. Vanhemmuussopimus olisi auttava ratkaisu myös näiden tilanteiden varalta.

Laissa omaksuttu lähtökohta on, että sekä huoltoa että tapaamisoikeutta koskevat asiat ratkaistaisiin vanhempien välisen yksimielisyyden pohjalta. Tämän mukaisesti on siten sosiaalilautakunnan vahvistama sopimus tarkoitettu sekä huoltoa että tapaamisoikeutta koskevien kysymysten ensisijaiseksi ratkaisuksi.

Nykyisen sääntelyn ongelmaksi on käytännössä muodostunut se, että huoltoa ja tapaamisoikeutta koskeva sopimus tehdään yleensä aikana, jolloin sopimuksenteko-olosuhteet eivät ole lapsen edun kannalta parhaat mahdolliset. Parisuhteen loppuminen on kriittistä aikaa, ja se on omiaan altistamaan vanhempia erokriisille. Vaikka vanhempien yhteishuolto on lain lähtökohtana, ei se silti aina ole toimiva ratkaisu, jos vanhemmat eivät pysty yhteistoimintaan. Jos asioista ei synny sopua, syntyneet konfliktit ratkeavat viimekädessä vain yhteishuollon purkamisen kautta. Kun vanhempien sopimusta asiasta ei ole, joutuvat viranomaiset ottamaan asiaan kantaa olemassa olevan tiedon perusteella. Kuitenkin lapsilainsäädännössä noudatetaan periaatetta ”vanhemmat tietävät parhaiten”.

Edelleen myös lain tausta-arvoista lapsen edulla on merkitystä asiassa. Voimassa olevassa laissa on pyritty erityisesti estämään sellaisten tilanteiden syntyminen, että lapsi joutuisi tahtomattaan vanhempien välillä vallitsevien ristiriitojen osapuoleksi. Tämän vuoksi tilanteessa, jossa vanhempien sopimusta ei tehdä vapaaehtoisesti, lapsen mielipide tulee selvittää hienovaraisesti ja varsinkin sillä tavoin, että lapsen ja kumpaisenkaan vanhemman välinen suhde ei kärsi lapsen toivomusten selvittämisestä. Kuitenkaan ei ole harvinaista, että tilanteessa tapahtuu väärinkäytöstä, jolla vanhempi pyrkii saavuttamaan valta-aseman suhteessa lapseen, tai jopa kiristystä, jolla toinen pyritään alistamaan sopimukseen.

Parisuhteen loppuminen ja vanhempien muuttaminen eri osoitteeseen luo eräänlaisen sopimuksettoman tilan, joka on omiaan lisäämään vanhempien välistä epäluottamusta, koska sovittuja pelisääntöjä ei ole. Jos vanhemmilla olisi valmis sopimus koskien lapsen huoltoa, asumista ja tapaamisia, voitaisiin välttyä siltä, ettei vanhempien epätietoisuus lapsen asioiden kohtalosta ja keskinäinen epäluottamus ainakaan pahene sen johdosta, että vanhempi käyttää sopimuksetonta tilaa omaksi, eikä lapsen hyväksi. On myös todennäköistä, että sopimus, joka tehdään vanhempien vielä ollessa väleissä keskenään, huomioisi lapsen tosiasiallisen edun vanhempien omien intressien sijasta. Nykyisessä tilanteessa toinen vanhemmista on usein jo kauemmin valmistautunut eroon ja hoitanut asioitaan itselle sopiviksi myös lapsen huoltoon ja tapaamisoikeuteen liittyen. Toiselle vanhemmalle taas ero tulee yllättäen. Kriisin ollessa päällä, voi helposti käydä niin, että sopimukset tulee allekirjoitettua oman ja lapsen edun vastaisesti.

Lakiin lapsen huollosta tapaamisoikeudesta tulisikin lisätä säännökset, jotka mahdollistavat vanhempien tekemän sopimuksen lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta avioeron ja avoliiton purkautumisen varalta. Lain seitsemänteen pykälään lisättäisiin uusi 2 momentti, jonka mukaan sen estämättä, mitä samassa laissa säädetään nykyisellään lapsen huoltajan määräytymisestä, vanhemmat voivat sopia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta avioeron varalta (vanhemmuussopimus). Lisäksi lain kahdeksannen pykälän 4 momenttiin lisättäisiin säännös siitä, että laissa tarkoitettu vanhemmuussopimus tulee voimaan vasta silloin, kun puolisot on tuomittu avioeroon. Tällainen sopimus vahvistettaisiin näin ollen vasta siinä vaiheessa, kun vanhempien avioliitto on purkautunut siihen, että puolisot on tuomittu avioliittolaissa säädetyllä tavalla avioeroon. Olennaista muutosta voimassa olevaan lakiin nähden merkitsee uuden vanhemmuussopimuksen käyttöönotto jonka voisi tehdä avioliiton aikana ja se vahvistettaisiin vasta avioliiton purkauduttua avioeron kautta. Avoliitossa olevien vanhempien osalta muutoksena nykyiseen sääntelyyn olisi se, että tällainen avoliitossa olevien vanhempien tekemä sopimus lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta tulisi voimaan avoliiton purkauduttua.

Lopuksi

Kun vanhemmat eroavat, joudutaan lapsen huollosta, tapaamisesta ja elatuksesta sopimaan. Joskus sopu syntyy helposti, mutta välillä ei riitä edes oikeussali. Likipitäen aina päätökset riitaisissa tapauksissa menevät äidin tahdon mukaan. Tavoitteena tulee olla, että lapsella on sekä isä, että äiti. Molempien vanhempien on oltava tasavertaisessa asemassa ja saada yhdenvertaista kohtelua, kun lapsen huollosta, tapaamisesta ja elatuksesta sovitaan. Ei niin, että isä tapaa vähemmän, mutta maksaa enemmän.

Lapsen vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta tulee kieltää lailla. Lakiin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta tulee kirjata vieraannuttamisen kieltävät pykälät ja momentit, sekä määritellä selkeästi mitä vieraannuttaminen pitää sisällään.  Myös avioehtosopimukseen verrattavissa oleva vanhemmuussopimus, jonka vanhemmat solmisivat jo ennen mahdollista eroa, tulee ottaa käyttöön. Sopimuksessa vanhemmat lupaisivat, että tulevat aina ja kaikissa tilanteissa takaamaan lapsen oikeudet molempiin vanhempiinsa.

Huoltokiusaaminen ja varsinkin sen äärimmäiset muodot tulisi selkeästi huomioida painavampana seikkana lapsen pääasiallisesta asuinkodista päätettäessä kuin niin sanotut vakiintuneet olosuhteet. Eihän kukaan esimerkiksi halua lapsen jäävän kotiin, jossa häntä fyysisesti pahoinpidellään sillä perusteella, että se on lapsen vakiintunut olosuhde. Eristämällä ja kiusaamalla saavutettava lapsen olosuhteiden vakiintuminen ei ole kansantajuisesti oikeudenmukaista saati lapsen edun mukaista. Erityisen raskasta kiusatulle on, jos viranomainen ja/tai oikeuslaitos ei tunnista kiusaamista tai kuka on kiusaaja. Käytännössä viranomaisen passiivisuus tuntuu kiusatusta asian hyväksynnältä ja hänen vanhemmuutensa mitätöimiseltä.

Lapsen vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta on mielestäni rikos lasta kohtaan. Rikos se on myös miesten ja naisten välistä tasa-arvoa ajatellen.