Näkökulmat

Kotouttamisen tiedettä ja todellisuutta

Luen 11.9. julkaistua ” hallituksen maahanmuuttopoliittiset toimenpiteet”-ohjelmaa, jossa moneen otteeseen puhutaan käsitteestä ”kotouttaminen”. En ole oikein koskaan ymmärtänyt mitä sillä tarkoitetaan, enkä välttämättä ymmärrä vieläkään. Aihe on tosin ollut useaan otteeseen esillä kotimaisessa kirjallisuudessa, mutta esimerkiksi Jaana Vuoren vast’ikään ilmestynyt artikkeli ”Kotouttaminen arjen kansalaisuuden rakentamisessa” (Yhteiskuntapolitiikka 4/2015, 395-404) on liian vaikeaa minun järjenjuoksulleni.[1]

Hallituksen ohjelmassa joka tapauksessa kerrotaan, että ”kotoutumisen keskeisiä elementtejä ovat nopea pääsy kielikoulutukseen ja muihin kotoutumista tukeviin toimenpiteisiin, ja siitä aikuisen maahanmuuttajan kohdalla eteneminen toimeentulon hankkimiseen työn tai yrittämisen kautta”. Ymmärrän toki, että maahanmuuttajille on tärkeää opettaa suomen kieltä, mutta mitä muuta? Yritetäänkö maahanmuuttajista jotenkin tehdä suomalaisia vai vain suomenkielisiä? Pitääkö ihmisiä todellakin opettaa oman toimeentulon hankkimiseen?

Oma kuvitelmani on, että kotoutuminen on parhaiten onnistunut Yhdysvalloissa, ainakin päätelleen siitä, että kukaan ei siellä puhu kotouttamisongelmista (tosin Chicagossa asuneena en hirveän paljon mainostaisi sikäläistäkään lopputulosta). Mutta suomalainen ja amerikkalainen järjestelmä eroavat kuin yö ja päiviä. Amerikassa sijoittuminen yhteiskuntaan etenee työmarkkinoiden kautta. Kaikki maahanmuuttajat työllistyvät (ei ole oikein muuta vaihtoehtoa) ja työllistyminen pakottaa myös oppimaan kieltä. Käytännön kielitaidon kannalta se on varmaan tehokkain tapa oppia. Työllistymistä edesauttaa työmarkkinoiden toiminta: palkat joustavat alaspäin vastaamaan keskimäärin (kantaväestöä) alhaisempaa tuottavuutta.

Suomessa mennään toiseen suuntaan. Maahanmuuttajat kootaan vuosikausiksi vastaanottokeskuksiin. Toki niissä on kielenopetusta, mutta muuten käytännön kielitaito ja kontaktit muuhun yhteiskuntaan (pl. viranomaiset ja KELA) jäävät minimiin. Vähemmän yllättävää on, että työllistyminen on heikkoa – huonoimmillaan työllisyysasteet jäävät kymmeneen prosenttiin. Hallituksen yllämainitussa ohjelmassa ongelmaan vastataan kryptisellä ilmoituksella ”maahanmuuttajien innovaatio- ja yrittäjyyspotentiaali pyritään saamaan paremmin käyttöön”. Nämä fraasit tekee tyhjäksi se, että työmarkkinoille on vaikea mennä. Palkat eivät Suomessa jousta tuottavuuden mukaan ja maahanmuuttajien samoin kuin ikääntyneiden työtekijöiden edessä on helposti vain pysyvä työttömyys ja eläminen tulonsiirtojen varassa. Kuulostaa tietenkin moraalisesti hienolta estää ns. ”alipalkkaus”, mutta ei pysyvä työttömyyskään ole kovin ylentävää. On helppo arvata, että taas kerran ratkaisua haetaan erilaisista tukityöllistymisen (tai niin sanotun positiivisen diskriminaation) keinoista. Jos nekään eivät tepsi (mikä on ikävä kyllä lopputulos), voi vain keskittyä haukkumaan työnantajia.

Suomessa on ihmeellinen lapsenusko siihen, että valtiovallan (ja valistuneiden ihmisten) toimenpiteillä voidaan tällaiset ongelmat ratkaista. Satsaamalla paljon rahaa kotouttamiseen, kaikki on hyvin. Jotenkin ajattelutapa on sama kuin Trofim Lysenkon neuvostoaikaisessa pseudotieteessä, jossa kuviteltiin voitavaan muuttaa viljalajien kasvuominaisuuksia pelkästään ulkoisilla tekijöillä, esimerkiksi kylmäkäsittelyllä. Eli kuvainnollisesti sanottuna uskottiin vehnää voitavan kasvattaa lumihangessa. Kyse ei ollut pelkästään yhdestä sadosta, vaan Lysenkon teorian mukaan hankitut ominaisuudet periytyvät.

Lysenkolaisuus oli kuin taivaan lahja stalinistiselle järjestelmälle, sehän kertoi, että ihmisiäkin voi muuttaa; kommunismi voi luoda aivan ”uuden ihmisen” kasvatuksen (valistamisen) ja kurin toimin. Kukaan tiedemies ei nykyään kehtaa tunnustautua lysenkolaiseksi, vaikka nyt kaapista ulos tulevien ei tarvitse pelätä samaa kohtaloa kuin Lysenkon vastustajat Neuvostoliitossa – hallinnollista käsittelyä Lubjakan vankilan kellarissa. Mutta ajattelu tuntuu edelleen elävän sitkeästi aatteen palon aikanaan kokeneiden ja perineiden keskuudessa.

Yllä sanotun jälkeen ei voi olla kuin hyvin pessimistinen tulevan kehityksen suhteen. On vaikea uskoa, että kotouttaminen mallia Suomi onnistuisi, vaikka siihen tehtäisiin miten suuria rahallisia ja moraalisia satsauksia. Miksi Suomi onnistuisi siinä, missä juuri kukaan muu ei ole onnistunut? Ja kun ei onnistuta, voidaan aina sanoa, että kotouttamiseen ei ole käytetty riittävästi resursseja. Koska käytettävän rahan määrälle ei ole mitään ylärajaa, perustelua on mahdotonta osoittaa vääräksi. Siksi on turha toivoa, että asiasta syntyisi jokin yhteisymmärrys. Laiha lohtu on, että ”Siperia opettaa”.

Matti Viren

Kirjoittaja toimii taloustieteen professorina Turun yliopistossa

[1] Vuori ehdottaa monikulttuurisuutta ja kansallisuutta yhdistävien yhteiskuntapoliittisten keskustelujen liittämistä kotiuttamistyön analyysiin Arjen kansalaisuuden tapahtumien käsitteen avulla. Käsite liittyy kansalaisuuden kaikkiin ulottuvuuksiin, mutta suuntaa huomion muodollisten oikeuksien sijaan siihen, miten oikeudet toteutuvat sellaisten toistuvien tilanteiden kautta, jota tarjoavat erilaisia osallisuuden ja kuulumisen mahdollisuuksia ja kokemuksia. Käsite kiinnittää huomion yksilöiden, yhteisöjen ja julkisen vallan suhteisiin ja mahdollistaa niiden tarkastelun monitasoisena ja ristiriitaisina prosesseina…..