Maria Asunta ja Erkki Seppänen: Turvapaikka uutisissa. Mediakatsaus 2015-2020. Kovasana Kustannus, 2020.
Toimittajat Maria Asunta ja Erkki Seppänen kasasivat yhteen valtavan määrän valta- ja vastamedian turvapaikkauutisia sekä niitä koskevia kommentteja viideltä viime vuodelta. Tarina alkaa hieman ennen turvapaikanhakijoiden poikkeuksellisen laajaa hyökyä Eurooppaan syksyllä 2015.
Tällainen katsaus on erittäin lukijaystävällinen. Kun asiat tapahtuvat ja tilanne on niinsanotusti päällä, kenelläkään ei ole mahdollista hahmottaa kokonaiskuvaa. Monet uutiset ovat sittemmin osoittautuneet valheellisiksi, niin valta- kuin vastamediankin. Kirjan loppuunsaattamisen viivästyminen oli lukijoille voitto: monet kirjassa seuratut prosessit tulivat päätökseen vasta tänä vuonna.
Kirjassa on lukuisia ansiokkaasti käsiteltyjä aiheita, mutta erityisen tärkeää on nostaa esiin vihapuhetta ja viharikollisuutta käsittelevät jaksot.
Vallitsevan narratiivin mukaan sanat ovat tekoja, ja kaikkeen kantaväestön maahanmuuttoa, turvapaikanhakuprosessia tai islamisaatiota koskevaan kriittiseen puheeseen tulee suhtautua äärimmäisellä varauksella. Ellei kantaväestön puhetta tukahduteta, se lietsoo itsensä väkivaltaisiin tekoihin uussuomalaisia kohtaan. Hieman kärjistettynä näin.
Nyt kun hullusta syksystä 2015 on viisi vuotta, voimme tarkastella rauhallisesti ja tilastollisesti riittävän laajalla aineistolla, perustuuko narratiivi totuuteen vai onko se narrausta.
Kuten Asunta ja Seppänen kirjoittavat, mitään järjestäytynyttä väkivalta-aaltoa turvapaikanhakijoita, maahanmuuttajia tai ylipäätään vieraalta näyttäviä ihmisiä kohtaan ei syntynyt. Suomessa tehtiin joitakin polttopulloiskuja vastaanottokeskuksiin, jotka toki uutisoitiin näyttävästi. Ruotsissa merkittävä osa tulipaloista vastaanottokeskuksissa oli asukkaiden itse sytyttämiä. Siitä ei sentään meillä ollut kyse, mutta eipä toisaalta mistään äärioikeistostakaan. Tekijät olivat lähinnä yksittäisiä ressukoita ilman mitään yhteyksiä ääriliikkeisiin.
Vihapuhenarratiivin edistämisessä hyödyllisiä ovatkin olleet tilastot, joissa niputetaan yhteen kaikki “ekstremistiset” rikokset, siis sekä vihapuhe että vihateot. Asunta ja Seppänen viittaavat yhteen Ylen uutiseen, jossa oli tulkittu tilastoja niin, että otsikkoon saatiin väite: “Sisäministeriö: Suurin osa Suomen ääriliikehdinnästä äärioikeiston käsialaa.”
Uutisen ingressin mukaan lähes puolet vuonna 2015 tapahtuneesta väkivaltaisesta ääriliikehdinnästä oli motiiviltaan äärioikeistolaista, kun taas jihadistisesti motivoituneita rikosepäilyjä aloitettiin kymmenkunta. “Turvapaikanhakijatilanne ei olennaisesti lisännyt väkivaltaisen ekstremismin määrää, mutta toisaalta synnytti viharikosaallon turvapaikanhakijoita kohtaan.”
Asunta ja Sepäänen katsovat, että tilastojen valossa väite oli oikea. Ääriliikehdintä oli tavattoman marginaalista. Äärioikeistolaisten tekemiä pahoinpitelyrikoksia oli tullut vuositasolla ilmi 12 kappaletta, ja niistäkin vain neljässä oli rasistinen motiivi. Samana vuonna pahoinpitelyrikoksia tuli kaikkiaan poliisin tietoon yli 30 000.
Asunta ja Seppänen huomauttavat, että Ylen jutussa varsinainen uutinen oli syksyllä 2015 käynnistynyt ensimmäinen rikostutkinta, jossa terroristisessa mielessä tehdyistä murhista epäillyt olivat turvapaikanhakijoita. Terrorismiin liittyvät rikosepäilyt lisääntyivät osana Syyriaan suuntautunutta vierastaisteluilmiötä.
Pohdinta kiteyttää sen, mikä viime vuodet on ollut pielessä mediassa ja poliittisessa keskutelussa.
Kantaväestön vihapuhe nähdään ongelmaksi, vaikka vihaisen puheen lisääntyminen ei tilastojen valossa näyttäisi johtavan lisääntyneisiin väkivaltarikoksiin. Puheet siis eivät näyttäisi olevan tekoja sillä tavalla kuin usein väitetään.
Toisaalta kantaväestön vihapuheen lisääntyminen näyttäisi selittyvän hyvin ilmeisellä tekijällä: maahanmuuttajien tekemien seksuaalirikosten lisääntyminen ja ensimmäinen jihadistinen terrori-isku Suomessa eivät voi olla herättämättä suuttumusta kansalaisissa.
Vallitsevasta narratiivista puuttuu logiikka kokonaan. Syy ja seuraus ovat postmodernilla tavalla sekaantuneet. Kun jihadistista terroria tai maahanmuuttajien seksuaalista väkivaltaa ei sentään voi syyttää kantaväestön vihapuheen aiheuttamaksi – ihan niin postmodernissa tilanteessa ei vielä olla – valtanarratiivi siirtää huomion kantaväestön oletettuun reaktioon. Vihapuheeseen.
Samalla kun kantaväestön vihapuhe
rinnastetaan rikosraporteissa turvapaikanhakijoiden fyysiseen
väkivaltaan, joka vielä on syynä mainittuun vihapuheeseen, ei
termiä vihapuhe juuri koskaan näe käytettävän puhuttaessa
islamistien radikalisoinnista terroristeiksi.
Kokonaiskuva
viharikollisuudesta vääristyy siis osaltaan myös siksi, että
toisen puolen vihapuhetta ei oikein tunnisteta vihapuheeksi – ja jopa
sen kritiikki saatetaan tuomita vihapuheena.
Taistelu sananvapauden puolesta vaatii empiiristä tutkimusnäyttöä. On pakotettava sananvapauden vastustajat osoittamaan tilastollisesti, mikä vihapuhe todellisuudessa muuntuu vihateoiksi. Lopputuloksena ei voi olla ainakaan kantaväestön sananvapauden rajoittaminen.
Edellä esitetty pohdinta koskee vain pientä fragmenttia Turvapaikka uutisissa -kirjasta. Teoksesta riittää pohdittavaa monesta näkökulmasta, ja sitä voi suositella kaikille, joita kiinnostaa maahanmuutto ja median raportointi siitä. Asunta ja Seppänen kirjoittavat hyvin varovaisesti, välillä jopa ärsyttävyyteen asti korrektisti, joten kirjaa voi suositella myös haastamaan niitä, jotka uskovat valtamedian narratiiviin.