Näkökulmat

Venäjä ja geopolitiikka

Kirjoitus on julkaistu Suomen Perusta -ajatuspajan kirjassa Venäjä: uhka vai mahdollisuus? – avointa keskustelua Suomen Venäjä-suhteesta

Sakari Linden: Venäjä geopoliittisena uhkana ja mahdollisuutena

Kysymys Venäjästä geopoliittisena uhkana tai mahdollisuutena on monimutkainen yhtälö. Muuttujia tässä yhtälössä ovat Venäjän näkemykset omista geopoliittisista intresseistään sekä niiden sopiminen yhteen Suomen ja muiden länsimaiden intressien kanssa. Venäjän ja venäläisten näkemykset geopoliittisista intresseistään ovat muotoutuneet satojen vuosien aikana. Venäjän geopoliittista asemaa määrittelee edelleen keskeisimmin Euraasian mantereen pohjoisosien hallinta. Venäjä on pyrkinyt jo yli 500 vuoden ajan muuntamaan tätä maantieteellistä asemaansa poliittiseksi vaikutusvallaksi. Siihen pyrkiessään Venäjä on liittänyt itseensä laajoja maa-alueita.

Venäjän valtakuntaa ovat historiassa luonnonmaantieteellisesti eniten määrittäneet laajat tasangot. Laajat tasangot ovat antaneet Venäjälle mahdollisuuden ulottaa hallitsemansa alueet hyvin laajalle. Alueita on liittänyt yhteen pakanallisesta perinteestä juontuva käsitys ravitsevan maan pyhyydestä, ortodoksinen usko sekä venäjän kieli. Laajat tasangot ovat samalla asettaneet Venäjän alueen alttiiksi vaaroille. Venäjällä elääkin sitkeässä pelko ulkopuolisista valloittajista. Varhaisen historiansa aikana Venäjän alueita hallitsivat mongoli- ja tataarivalloittajat, joiden valtakausi jätti julmuudessaan syvät arvet myös nykyisen Venäjän yhteiskuntaan, mikä näkyy esimerkiksi enemmän tai vähemmän autoritäärisenä hallintatapana.

Mongolivallan jälkeen hyökkääjät ovat tulleet Venäjälle lähinnä lännestä. Novgorodin ruhtinas Aleksanteri Nevski torjui ruotsalaisten hyökkäyksen Nevalla vuonna 1240. Vuonna 1242 Aleksanteri löi saksalaisen kalparitarien hyökkäysarmeijan Peipsijärven jäällä käydyssä taistelussa, jonka on Venäjällä katsottu olleen itäisen ortodoksisen uskon voitto läntisestä valloittajasta. Myöhemmin Venäjälle ovat valloittajina pyrkineet niin puolalaiset, Napoleonin Ranska kuin Hitlerin Saksakin. Venäjän geopolitiikkaa ei voikaan ymmärtää ottamatta huomioon venäläisten huolta uusista valloitusretkistä.

Venäjä on pohjimmiltaan mahdollisuus sekä Suomelle että koko Euroopalle. Tästä kertoo jo se, että maa on ollut Suomen ulkomaankaupan tärkeimpiä vientimaita. Venäjällä ja Euroopan mailla on luonnollisia synergiaetuja, sillä Euroopan maat tarvitsevat Venäjän luonnonvaroja ja Venäjä tarvitsee Euroopan maiden inhimillistä pääomaa kehittääkseen omaa osin heikosti kehittynyttä yhteiskuntaansa.

Venäjä mahdollisuutena saavuttaa suurimman potentiaalinsa silloin, kun Venäjän ja Euroopan maiden geopoliittiset intressit eivät törmää toisiinsa vaan ne voivat löytää synergiaetuja toisiltaan esimerkiksi taloudellisena ja turvallisuuspoliittisena yhteistyönä ja kun ne näkevät toisensa tukena kolmansien osapuolten aiheuttamaa uhkaa vastaan. Venäjän uhka vastaavasti konkretisoituu silloin, kun Venäjän historiassa esillä ollut imperialistinen perinne korostuu sen suhteessa Suomeen ja Suomen ja Venäjän geopoliittiset intressit eroavat konfliktialttiilla tavalla. Venäjä on geopoliittisesti pikemmin uhka myös siinä tapauksessa, että sen geopoliittinen identiteetti torjuu länsimaalaisuuden ja pitää sitä päinvastoin uhkana.

Venäjän geopolitiikka zapadnikkien ja slavofiilien kamppailuna

Venäjän geopoliittinen ajatteluperinne ulottuu vuoteen 1510 asti, jolloin Pihkovan munkki Filoteus käytti Moskovasta puhuttaessa käsitettä Kolmas Rooma. Kolmannen Rooman status velvoitti Venäjää toimimaan ortodoksisen kristinuskon puolustajana ja ortodoksisten uskonveljien puolustajana erityisesti Balkanilla.

Venäläinen identiteetti on historiassa ollut kiistanalainen käsite. Venäjä jakautui 1800-luvulla kahtia zapadnikkeihin ja slavofiileihin. Zapadnikkien mukaan Venäjän tuli seurata läntistä esikuvaa, jotta siitä voisi tulla vauras ja vapaa maa. Slavofiilit puolestaan halusivat Venäjän kulkevan omaa muusta maailmasta erottuvaa tietään. Koko Venäjän geopoliittinen ajattelu perustuu tämän jaon varaan.

Venäjän vallankumouksen jälkeen 1920-luvulla erityisesti monet emigroituneet venäläiset, kuten Pjotr Savitski ja Nikolai Trubetskoi, perustivat euraasialaisen liikkeen. Euraasialaisuuden keskeisen ajatuksen mukaan Euraasia muodostaa oman maantieteellisen, taloudellisen ja historiallisen kokonaisuutensa, joka eroaa niin Euroopasta kuin Aasiasta. Euraasian käsite tarkoitti Eurooppa-keskeisyyden ja universalistisen kulttuurikäsityksen hylkäämistä. Venäjän nähtiin olleen länsimaisen kulttuurin kolonisaation kohteena Pietari Suuren ajoista lähtien, minkä vuoksi Venäjän tuli löytää uudelleen syvällinen olemuksensa ja ottaa paikkansa muiden orjuutettujen maiden johtajana. Tämän vuoksi myös Venäjän vallankumousta pidettiin myönteisenä, koska se erotti Venäjän Euroopasta ja legitimoi Venäjän roolin eurooppalaisista ja aasialaisista kansoista koostuvan Neuvostoliiton johtajana.

Euraasian geopolitiikka liittyy Harold Mackinderin teoriaan sydänmaasta. Euraasia oli Mackinderin mukaan globaalin vallan luonnollinen tyyssija. Se oli maavalta, jota vastaan merivalloilla ei olisi mahdollisuuksia kilpailla. Mackinderin pääasiallinen tavoite oli, ettei Britannian kilpailijoiden Venäjän ja Saksan liitosta tulisi totta. Mackinderin mukaan tämän liiton rakentumisen olisi estänyt ainoastaan lännen tukemien puskurivaltioiden vyöhykkeen perustaminen nykyiseen Keski- ja Itä-Eurooppaan Venäjän ja Saksan väliin. Puskurivyöhykkeen luomista Mackinder perusteli kuuluisalla ajatuksellaan siitä, että kuka tahansa kontrolloikaan Itä-Eurooppaa, kontrolloi Euraasian sydänmaata ympäröivää maailmansaarta. Kuka puolestaan kontrolloi tuota vyöhykettä, kontrolloi koko maailmaa.

Hollantilais-yhdysvaltalainen geostrategi Nicholas J. Spykman määritteli Mackinderin maailmansaariesitystä mukaillen erityisten Neuvostoliittoa ympäröivien reuna- tai kehysvaltioiden ketjun, joka Yhdysvaltain tulisi ottaa erityisen huomion kohteeksi ulkopolitiikassaan. Yhdysvaltojen uuskonservatiivien ulkopoliittiseen ajatteluun vaikuttanut geostrategi Zbigniew Brzezinski näki, että Yhdysvallat voi pysyä ainoana maailmanvaltana ainoastaan, jos se onnistuu eristämään Venäjän Itä-Euroopasta. Yhdysvaltojen maailmanjohtajuus olisi mahdollista taata Euraasiaa kiertävien yhdysvaltalaisjohtoisten kaistaleiden avulla. Euroatlanttinen liitto olisi Yhdysvaltojen vallan tae länsimaiden alueella. Brzezinskin mukaan Euraasiassa Yhdysvaltojen tulee pyrkiä vapauttamaan Ukraina Venäjän vaikutuspiiristä.

Presidentti Vladimir Putinin geopoliittiseen linjaan on vaikuttanut paljon kansallisbolševistisen puolueen vuonna 1993 perustaneiden Eduard Limonovin ja Aleksandr Duginin ajattelu. Dugin yhdistää klassisesta länsimaisesta geopoliittisesta ajattelusta merivaltojen ja maavaltojen välisen vastakkainasettelun 1920- ja 1930-lukujen eurasianistien ajatuksiin. Aleksandr Dugin korostaa vuonna 1997 ilmestyneessä teoksessaan Geopolitiikan perusteet: Venäjän geopoliittinen tulevaisuus, että mannermaisuus ja imperiaalisuus ovat Venäjän kohtalo, minkä vuoksi Venäjän pitää laajentua ja muodostaa uusi Euraasian valtakunta, joka kokoaa kaikki atlantismia, globalisaatiota, markkinataloutta, liberalismia ja Yhdysvaltoja vihollisinaan pitävät osapuolet yhteen.

Zapadnikki- ja slavofiilisuuntaukset näkyvät myös nykypäivän venäläisessä geopoliittisessa ajattelussa. Alpo Juntusen teoksessaan Itään vai länteen? Venäjän vaihtoehdot esille nostamien venäläisen geopoliittisen ajattelun kolmen kilpailevan tavoitteen mukaan Venäjän on joko lähestyttävä länttä, etäännyttävä lännestä itäisen vaihtoehdon hyväksi tai säilytettävä tasapaino lännen ja idän välillä, jolloin Venäjä voi hyötyä yhteistyöstä molempien kanssa ja säilyttää parhaiten ominaisuutensa. Ensimmäisen tavoitteen kannattajat näkevät lännen kanssa tehtävän yhteistyön tiivistämisen välttämättömänä. Heidän mielestään länsi näyttää kulttuuriarvoillaan, demokratiallaan ja sosiaalisella edistyksellään mallin, jota Venäjän on seurattava. Toisen tavoitteen kannattajat haluavat luoda Suuren Venäjän, joka on läntisten arvojen vastainen, ymmärtää oman erityislaatuisuutensa sekä lähetystehtävän, johon kuuluu Venäjän nykyisten rajojen ulkopuolelle jääneiden venäläisten tukeminen. Kolmannen tavoitteen kannattajien muodostamaa ryhmää voidaan kutsua uuseuraasialaiseksi. Sen edustajien mukaan Venäjän tulee hyödyntää geopoliittista asemaansa lännen ja idän välillä ja hyödyntää kaikkia vaihtoehtoja ongelmiensa ratkaisussa. Heidän mukaansa Venäjälle kuuluu maailmanpolitiikassa luonnostaan rooli sillanrakentajana.

Venäjä osana maailman geopoliittista tilannetta

Puolustusvoimien tutkimuslaitoksen erikoistutkijana nykyisin työskentelevä Fred Blombergs toteaa vuonna 2013 hyväksytyssä väitöskirjassaan, että Euroopan toisen maailmansodan jälkeinen vakaus on perustunut Yhdysvaltojen sotilaalliseen hegemoniaan läntisessä Euroopassa. Yhdysvaltojen hegemonia-asema on kuitenkin heikkenemässä. Kiinan poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen kasvun vuoksi Yhdysvallat joutuu rajallisten kansallisten valtaresurssien vuoksi siirtämään sotilaallista voimaansa Euroopasta Aasiaan. Blombergsin mukaan tämä muuttaa Euroopan voimatasapainojärjestelmän Venäjän johtamaksi yksinapaiseksi järjestelmäksi. Tässä tilanteessa Venäjä saattaa pyrkiä saavuttamaan alueellisen hegemonian Euroopassa, mikä voi tarkoittaa suursotaa.

Venäjällä valta on satojen vuosien ajan keskittynyt vertikaalisesti valtakunnan ylimmälle johdolle. Kun valta on luisunut johdon käsistä, valtakunta on ajautunut tuuliajolle ja lähelle hajoamista. Tästä huolimatta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeisinä vuosina eläteltiin toiveita Venäjän demokratisoitumisesta. Venäjän paluu autoritäärisempään johtamistapaan tuotti lännessä suuren pettymyksen. Länsimaiden ja Venäjän suhteet ovatkin viime vuosina viilentyneet.

Taloustieteen Nobelin palkinnon vuonna 2001 saaneen Joseph Stiglitzin mukaan kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n johtama 1990-luvun taloudellinen transitio köyhdytti Venäjän keskiluokan ja loi kaveri- ja mafiakapitalismin järjestelmän. Stiglitzin mukaan IMF ja Yhdysvallat saarnasivat sokeasti markkinatalousfundamentalismia ja halveksuivat demokratiaa rohkaisemalla presidentti Boris Jeltsiniä ohittamaan duuman ja toteuttamaan markkinauudistukset ukaasein. IMF myös pyrki pitämään Jeltsinin hallinnon vallassa vuonna 1998 kyseenalaisen tukipaketin avulla, vaikka mitkään IMF:n luotonantoa hallitsevat periaatteet eivät sitä tukeneet. Hänen mukaansa IMF:n hyväksyntä korruptoituneelle ”lainoja osakkeista” -ohjelmalle perustui ajatukseen korruptiosta hyvän asian eli Jeltsinin uudelleenvalinnan puolesta.

Gorbatšovin ja Jeltsinin valtakausien sekasorron aikana kansa alkoi kaivata uudelleen vakautta ja vahvaa johtajaa. Uuden Venäjän imperiumin kantavaksi voimaksi tuli vahva johtajuus, jonka haluttiin pohjautuvan lakiin. Uuden johtajuuden ilmentymänä on ollut presidentti Vladimir Putin. Venäjän uusi autoritäärisempi suunta on kerännyt kritiikkiä länsimailta ja ihmisoikeusjärjestöiltä. Autoritäärinen hallintotapa ja kasvaneet geopoliittiset erimielisyydet ovat saattaneet Venäjän ja länsimaiden suhteet kylmän sodan partaalle. Ukrainan kriisi on vauhdittanut Venäjän irtiottoa Euroopasta ja saanut sen suuntaamaan katseensa itään, koska länsimaat ovat pyrkineet eristämään Venäjän esimerkiksi kauppapakotteiden avulla.

Muuttuva maailma ja nousevat talousmahdit eri puolilla maailmaa tekevät Venäjän eristämisestä vaikean ellei mahdottoman. Venäjällä on Euroopan ja länsimaiden ohella paljon muitakin suuntautumisvaihtoehtoja. Aleksandr Duginin kannattamasta euraasialaisesta suuntauksesta on tullut osa Putinin ajan poliittista diskurssia. Putin on ilmoittanut haluavansa perustaa vuoteen 2015 mennessä Euraasian unionin, johon kuuluisi Venäjän lisäksi ainakin Kazakstan ja Valko-Venäjä. Euraasian unioni on Putinin mukaan geopoliittinen vaihtoehto lännelle, vaikka ainakin aikaisemmin Venäjän tavoitteena oli kuitenkin luoda Lissabonista Vladivostokiin ulottuva talousalue.

Euraasialaisuus on halua korostaa oman Venäjä-johtoisen sivilisaation olemassaoloa. Tässä sivilisaatiopohjainen ajattelutapa kohtaa yhdysvaltalaisen politiikantutkimuksen professorin Samuel Huntingtonin ajattelun. Huntington esitti jo vuonna 1996 julkaistussa kirjassaan Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys, että kylmän sodan jälkeisessä maailmassa pääasialliset konfliktien syyt eivät ole enää ideologisia tai taloudellisia, vaan konflikteihin johtavat todellisuuskäsitykseltään toisistaan poikkeavien kulttuuripiirien törmäykset rajavyöhykkeillään.

Venäjän eristäminen Länsi-Euroopasta ei tarkoita, että Venäjä olisi eristetty. Sen yhteistyö Kiinan kanssa onkin ollut kasvamaan päin. Venäjä ja Kiina ovat myös molemmat jäseniä niin nousevien talousmaiden yhteenliittymässä BRICSissä kuin Euraasian alueella poliittista, taloudellista ja sotilaallista yhteistyötä tekevässä Shanghain yhteistyöjärjestössä (SCO). Ranskalaisen Arnaud Leclerqin mukaan Venäjän ja Kiinan voidaan katsoa olevan liittoutuneita pyrkimyksissään vastustaa länsimaiden hegemoniapyrkimyksiä. Venäjän energiapolitiikan kannalta Kiina on myös strateginen vaihtoehto lännelle, kun se tarjoaa valtavat markkinat Venäjän kaasun ja öljyn viennille. Tämä antaa poliittista painetta Euroopan maille, joista useat ovat riippuvaisia Venäjän vientienergiasta.

Venäjän salarakkaat Euroopassa

Venäjän geopoliittisen suuntauksen tulevaisuudessa määrittelevät ensinnäkin sen omat tavoitteet ja toisaalta sen mahdollisuudet tehdä poliittista ja taloudellista yhteistyötä eri maiden kanssa. Siinä ovat avainasemassa transatlanttisen yhteistyömallin kannalta olennaisimpien ilmentymien, Naton ja Euroopan unionin, tulevaisuus ja toisaalta erityisesti Saksan ja Ranskan geopoliittiset valinnat.

Arvostettu geopoliittinen tiedusteluyhtiö Stratfor arvioi, että Saksan tulevaisuuden strategia on merkittävin Euroopan suuntaa määräävä tekijä. Stratforin mukaan toisen maailmansodan jälkeen syntynyt Länsi-Euroopan järjestelmä, jossa Saksan kyky toteuttaa itsenäistä kansallista strategiaa haluttiin estää sitomalla se taloudellisesti ja sotilaallisesti muuhun Eurooppaan, saattaa lähestyä loppuaan. Nykyisen euroatlanttisen järjestelmän kannalta tilanne muuttui vuonna 2008, kun Yhdysvalloista alkanut talouskriisi johti euroalueella velka- ja pankkikriisiin. Euroopan integraation tulevaisuus onkin nyt epävarma, koska sekä jäsenvaltioiden päätösvallan luovuttaminen ylikansalliselle tasolle että velkojamaiden velallisten velkojen kuittaaminen aiheuttavat ristiriitoja jäsenvaltioiden poliittisessa järjestelmässä.

Saksan vaihtoehto Euroopan unionille ja Natolle on yhteistyö Venäjän kanssa. Maiden intressit täydentäisivät toisiaan erinomaisesti, koska Saksa hyötyy Venäjän halvasta energiasta. Venäjä puolestaan tarvitsee kipeästi nykyaikaista teknologiaa, jota Saksa voi tarjota. Saksan ja Venäjän talouksien monet synergiaedut, paine osallistua Yhdysvaltojen johtamiin sotilasoperaatioihin ja Venäjän näkemys Yhdysvalloista uhkana intresseilleen puoltavat Saksan ja Venäjän yhteistyötä.

Siinä tapauksessa, että EU ja Nato korvautuvat uusilla järjestelyillä, Saksan intresseissä on muodostaa liitto joko Ranskan tai Venäjän kanssa. Ihanteellinen tilanne Saksalle olisi kolmiliitto sekä Ranskan että Venäjän kanssa. Stratforin mukaan Saksan ja Venäjän liitto toisi maailmaan voimatasapainoa. Maiden taloudellinen side on jo olemassa. Kaikki on kiinni siitä, mitä Saksa päättää EU:n tulevaisuudesta.

Ranskallakin on perusteita ja perinteitä luoda strateginen suhde Venäjän ja Saksan kanssa. Kun Saksa oli sidoksissa yleiseurooppalaiseen projektiin, Ranska veti kylmän sodan aikana ulkopoliittista keskilinjaa Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä. Se oli Naton jäsen, mutta erosi sen sotilaallisesta ytimestä vuonna 1966. Se hankki myös ydinpelotteen ja ylläpiti itsenäisiä suhteita muun muassa Neuvostoliittoon.

Ranskan geopoliittinen suunta riippuu paitsi sen omista, niin myös Saksan ja Venäjän geopoliittisista ratkaisuista. Nykyisin Ranskan suurimmat puolueet kannattavat euroatlanttisen järjestelmän tukipilareita, Euroopan unionia ja Natoa, mutta vaihtoehtokin on olemassa. Kansallismielinen populistipuolue kansallinen rintama haluaa luoda Euroopan unionin tilalle uuden kansakuntien Euroopan, joka perustuu itsenäisten valtioiden yhteistyölle. Samalla puolue haluaa Ranskan eroavan Natosta ja tekevän Venäjän kanssa strategisen sopimuksen sotilaalliseen yhteistyöhön ja energiaan perustuvasta syvennetystä kumppanuudesta. Puolue haluaa Ranskan olevan muodostamassa kolmiliittoa Pariisi-Berliini-Moskova.

Venäjä reagoi geopoliittisiin uhkakuviinsa

Alpo Juntunen on todennut teoksessaan Venäjän imperiumin paluu, että venäläiset katsovat olevansa suurvallan kansalaisia ja näkevät velvollisuudekseen isänmaansa kunnian ja mahdin palauttamisen. Suomen kannalta tärkeää on esittää kysymys, mikä on Venäjän ulko- ja sotilaspoliittinen kehityssuunta ja onko todennäköistä, että Venäjä muodostuu turvallisuuspoliittiseksi uhkaksi Suomelle. Historiallisesti Venäjä on aina pyrkinyt laajentamaan alueitaan ja samalla vakiinnuttamaan asemansa reuna-alueilla. Keisarillisen Venäjän ja kommunistisen Neuvostoliiton jälkeen uusi suunta on ollut vasta muotoutumassa.

Venäjän ulkopolitiikkaan erikoistunut tutkija Leon Aron kirjoittaa Foreign Affairs -lehden artikkelissaan, että Venäjällä on kolme geostrategista tavoitetta, joiden avulla se pyrkii edistämään vaikutusvaltaansa. Venäjän keskeisin tavoite on säilyttää asemansa suurvaltana. Sitä varten se on luonut suhteita eri hallituksiin Lähi-idässä, Latinalaisessa Amerikassa ja Aasiassa. Venäjä haluaa padota arabikevään aaltoa, jonka se näkee pyrkimyksenä laajentaa Yhdysvaltojen vaikutuspiiriä. Arabikeväässä Venäjä pelkää epävakauden ja islamismin leviämistä Kaukasukselle, Keski-Aasiaan ja omien rajojensa sisäpuolelle. Arabikevään vaikutusten vuoksi Venäjä myös tukee Syyriaa ja Irania, joiden hallitusten kaatumisen Venäjä pelkää johtavan radikaalin islamin leviämiseen Venäjälle. Bolševikkivallankumouksen synkän muiston vuoksi Venäjällä suhtaudutaan erittäin kielteisesti vallankumouksiin.

Venäjän toinen tavoite on säilyttää asemansa toisena johtavista ydinasevalloista. Kolmantena tavoitteena maalla on oman vaikutusvaltansa edistämiseksi pyrkiä poliittiseen, taloudelliseen, sotilaalliseen ja kulttuuriseen johtajuuteen lähialueellaan. Erityisesti tämä tarkoittaa syventyvää integraatiota entisen Neuvostoliiton alueella. Tästä tuloksena on syntynyt jo Venäjän, Armenian, Kazakstanin, Kirgisian, Tadžikistanin ja Valko-Venäjän välinen kollektiivisen turvallisuuden sopimusjärjestö (Collective Security Treaty Organization).

Geopoliittinen kilpailu Yhdysvaltojen kanssa määrittää Venäjän uhkakuvia. Yhdysvaltojen edistettyä omaa geopoliittista asemaansa kaatamalla Afganistanin, Irakin ja Libyan hallinnot sekä tuettua istuvan hallinnon vastaisia kapinallisia Syyriassa onkin vaikea väittää, että Venäjän huolelle oman ja liittolaistensa turvallisuuden puolesta ei olisi perusteita. Lisäksi Venäjä on huolestunut niin sanottujen värivallankumousten aallosta, joka on siirtänyt vallan länsimielisille vallanpitäjille Venäjän lähialueilla Georgiassa vuonna 2003, Ukrainassa vuonna 2004 sekä Kirgisiassa vuonna 2005. Venäjä pitää värivallankumouksia lännen rahoittamina ja johtamina.

Yhdysvaltojen ja Venäjän geopoliittinen kilpailu ilmenee myös energiapolitiikassa. Venäjän johto on avoimesti kertonut pyrkivänsä käyttämään energiaa ulkopoliittisena vaikutuskeinona. Tavoitteen edistämiseksi se on rakentanut yhteistyössä Saksan kanssa Itämeren pohjaa pitkin kulkevan Nord Stream -kaasuputken, joka kiertää Ukrainan. Venäjän tarkoituksena on ollutkin vähentää Ukrainan geopoliittista merkitystä kaasuntoimitusten kauttakulkumaana. Samaa tarkoitusta varten on tarkoitettu rakennettavaksi South Stream -kaasuputki, jonka pitäisi kuljettaa kaasua Mustanmeren pohjaa pitkin Balkanille, Keski-Eurooppaan ja Italiaan. Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen vastine on ollut suunnitelma rakentaa Kaspianmeren alueen kaasua Turkin kautta Eurooppaan kuljettava Nabucco. South Stream on kohdannut monia poliittisia vaikeuksia, kun taas Nabuccon ongelmana on ollut saada riittävästi toimituskapasiteettia Euroopan maiden tarpeisiin ilman Iranin apua.

Alpo Juntunen on esitellyt kattavasti Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittiset doktriinit ja konseptit teoksessaan Venäjän imperiumin paluu. Venäjän ulkopoliittisessa konseptissa määritetään Venäjän tavoitteeksi saavuttaa sellainen asema, joka Neuvostoliitolla oli ennen vuotta 1991. Venäjä vastustaa yksinapaista maailmaa ja pyrkii moninapaiseen järjestelmään, joka olisi vakaa ja tasapainoinen. Yhdysvaltojen pyrkimys yksinapaiseen maailmaan ja sen harjoittama yksipuolinen hegemoniapolitiikka ovat uhka Venäjän kansalliselle edulle. Osana tavoitettaan saada alueensa hegemonin asema Venäjä pyrkii ”suomettamaan” entisen Neuvostoliiton maiden ulkopoliittiset linjat. Tämä tarkoittaa sitä, että lähialueiden valtioiden ulkopolitiikka olisi Venäjän kontrollissa. Tässä mallissa Venäjä sallisi vaikutuspiiriinsä kuuluville maille laajan liikkumavaran siinä, miten ne järjestävät sisä- ja talouspolitiikkansa, mutta Venäjällä olisi viimeinen sana niiden ulkopoliittisesta suuntauksesta.

Venäjän turvallisuuskonseptin mukaan sotilaallisella alalla kansallisiin intresseihin kuuluvat riippumattomuuden, suvereniteetin, valtiollisuuden ja alueellisen kokonaisuuden puolustaminen sekä Venäjää tai sen liittolaisia vastaan kohdistuvan sotilaallisen aggression ehkäiseminen. Venäjä pitää turvallisuutensa suurimpina uhkina Naton laajenemista itään ja ulkomaisten tukikohtien ilmaantumista Venäjän rajojen välittömään läheisyyteen. Venäjä ei myöskään salli voimatasapainon rikkoutumista rajojensa läheisyydessä. Tämä viittaa esimerkiksi sellaiseen tilanteeseen, jossa ulkomaisia joukkoja sijoitettaisiin Venäjän rajojen läheisyyteen ilman YK:n vahvistusta. Tasapaino voisi Venäjän mielestä rikkoutua myös silloin, jos Venäjän välittömään läheisyyteen kehittyisi sotilaallinen tyhjiö. Tämän lisäksi Venäjä katsoo oikeudekseen huolehtia ulkomailla asuvista kansalaisistaan. Venäjä katsoo uhkaksi kansalaistensa syrjinnän ulkomailla sekä heidän oikeuksiensa, vapauksiensa ja laillisten etujensa polkemisen.

Ulko-, turvallisuus- ja sotilaspoliittisissa konsepteissa ja doktriineissa esitetyillä uhkakuvilla on selkeä kosketuspinta vuoden 2008 Georgian sotaan sekä vuoden 2014 Ukrainan kriisiin. Venäjä on Ukrainan kriisissä pyrkinyt välttämään Naton laajenemista rajoillensa sekä estämään Venäjälle strategisesti tärkeän Krimin tukikohdan päätymistä Naton haltuun. Georgian Nato-jäsenyydessä Venäjän vastustusta lisää Kiinan kanssa jaettu pelko Naton vaikutusvallan lisääntymisestä Iranin lähiympäristössä. Sen pelätään johtavan lopulta hyökkäykseen Irania vastaan, mikä tuhoaisi alueen vakauden. Näiden seikkojen perusteella voidaan todeta, että Venäjän geopoliittisiin uhkakuviin perustuva toimintalinja on ennustettava.

Paluu imperialistiseen menneisyyteen?

Vladimir Putinin mukaan Neuvostoliiton hajoaminen oli aikakautemme suurin geopoliittinen katastrofi, joka jätti miljoonat venäläiset Venäjän rajojen ulkopuolelle. Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä Venäjä menetti myös läntiset ja eteläiset turvallisuusvyöhykkeensä. Vahvistuttuaan uudelleen Venäjä on jälleen kiinnittänyt huomion reuna-alueisiinsa. Monet Neuvostoliiton vaikutuspiiristä eronneet maat ovat liittyneet läntisiin organisaatioihin, jolloin ne ovat saaneet sotilaallista tukea Yhdysvalloilta. Naton levittäytymisen entisille Neuvostoliiton alueille on Venäjällä katsottu palauttaneen kylmän sodan aikaisen tilanteen, jolloin lännen katsottiin uhanneen Neuvostoliiton johtamaa liittoumaa.

Sotilaallisen turvallisuuden takaaminen on Venäjän politiikan keskeisimpiä tehtäviä, ja siksi maan sotilaallinen voima pyritään voimistamaan riittävän vahvaksi. Hakeakseen kiistämätöntä sotilaallista ylivertaisuutta lähialueillaan Venäjä on kasvattanut vahvasti puolustusbudjettiaan ja uudistanut asevoimiaan Putinin ensimmäisestä valtakaudesta lähtien. Tämä näkyy siten, että maan puolustusbudjetti on kasvanut 29 miljardista Yhdysvaltain dollarista vuonna 2000 aina 64 miljardiin dollariin vuonna 2011. Vuosien 2011–2020 varusteluohjelman mukaan aseistusta ja muuta kalustoa uudistetaan vuosittain noin 9–11 prosenttia, jolloin vuonna 2020 nykyaikaisen aseistuksen osuus olisi noin 70 prosenttia. Onko Venäjän uudelleen varustautuminen sitten uhka sen naapurimaille? Ei välttämättä, sillä kyseessä on ennen kaikkea asevoimien kuntoon laittaminen sen jälkeen, kun niiden iskukyky 1990-luvulla romuttui. Tehoa asevoimien uudistuksesta vie myös korruptio.

Australialaisen Victorian yliopiston politiikan tutkimuksen professori R. B. J. Walker ei pidä Venäjän nousua uhkana Suomelle tai esimerkiksi Yhdysvalloille. Kansainvälisen järjestelmän muutoksia tutkineen Walkerin mukaan maailma on aiempaa huomattavasti monimutkaisempi kokonaisuus, jossa valtioiden ja niiden liittojen intressit yhtä aikaa törmäävät ja risteävät. Suomi on Venäjään pikemminkin monitasoisessa riippuvuussuhteessa. Walkerin mukaan Suomi tarvitsee Venäjää. Hän ei usko, että nykyinen Venäjä olisi Suomelle uhka. Päinvastoin Suomi ja Venäjä tekevät laajaa yhteistyötä kaupan alalla ja joutuvat työskentelemään yhdessä myös arktisella alueella, jonka geopoliittinen painoarvo kasvaa jatkuvasti. Suomessa, kuten muualla maailmassa, on hänen mukaansa tarvetta poliittisen tilan ja ajan uudelleenmäärittelyyn. Maailmasta ei tule kosmopoliittista kaikkien yhteistä yhteisöä, mutta se ei myöskään hänen mukaansa ole enää vain kansallisvaltioiden keskinäisen kamppailun ja vihollisuuksien areena.

Suomen entisen Moskovan-suurlähettilään Heikki Talvitien mielestä Suomen ja Venäjän turvallisuusasemassa juuri mikään ei ole olennaisesti muuttunut. Venäjän intressit Suomen suunnalla ovat yhä puolustukselliset. Talvitien mukaan Venäjän kannalta on olennaista, kuka kontrolloi Suomen aluetta. Jos se on Suomi, niin mitään uhkaa ei kohdistu Venäjään. Silloin Venäjäkään ei hänen mukaansa uhkaa Suomea. Jos sen sijaan Suomi luovuttaa alueensa kontrollin Venäjän sotilaalliselle vastavoimalle tai jos Suomi luopuu suvereenisuudestaan, niin silloin Suomen alueesta tulee Venäjälle turvallisuusuhka ja sitä kautta myös Venäjän uhka Suomea kohtaan realisoituu.

Suomi rajamaana vai yhteistyöalueen jatkumona?

Venäjä on Suomelle ensisijaisesti mahdollisuus. Suomen kannalta Venäjän potentiaali niin kauppakumppanina kuin halvan energian tuottajana on merkittävä. Suomen maantieteellisen sijainnin kannalta on tärkeää, että maamme voi tehdä tehokkaasti yhteistyötä kaikkiin ilmansuuntiin. Muussa tapauksessa Suomen uhkana on joutua rajamaaksi ja taantua periferiaksi. Mahdollisen länsimaiden ja Venäjän välisen konfliktin sattuessa Suomi kärsisi joka tapauksessa valtavia vahinkoja, minkä vuoksi Suomen tulee pyrkiä jäämään siitä sivuun.

Venäjä hylkäsi 1990-luvun epäonnistuneiden markkinatalousuudistusten jälkeen länsimaisen käsityksen demokratiasta ja liberaalista taloudesta. Siitä lähtien länsimaat ja Venäjä ovat olleet törmäyskurssilla myös geopoliittisesti. Natolla on ollut pyrkimys laajeta Venäjän rajoille, minkä Venäjä on halunnut estää. Ukrainan kriisin eskaloituminen helmikuussa 2014 on vienyt Euroopan uuden kylmän sodan partaalle. Kauppapakotteet ja kasvava sotilaallinen jännite eivät ole ainakaan Suomen etu.

Venäjää on turha pyrkiä eristämään ulkopuolisesta maailmasta. Maailma on muuttunut, ja nousevissa talouksissa on paljon potentiaalisia yhteistyökumppaneita Venäjälle. Venäjä onkin viime vuosien aikana rakentanut liittolaissuhteita niin Aasiaan, Lähi-Itään, Afrikkaan kuin Latinalaiseen Amerikkaan. Venäjä on osa nousevista talouksista koostuvaa BRICS-yhteenliittymää, jonka tarkoituksena on olla tasapainottava voima länsimaille maailmanpolitiikassa. Venäjä on Kiinan ohella jäsenenä Shanghain yhteistyöjärjestössä, jonka tarkkailijajäseninä ovat myös Intia ja Iran. Venäjä toimii lisäksi johtavana valtiona kollektiivisen turvallisuuden sopimusjärjestössä, johon kuuluvat myös Armenia, Kazakstan, Kirgisia, Tadžikistan ja Valko-Venäjä.

Venäjää ei tule aliarvioida, mutta ei myöskään yliarvioida. Se on liian heikko niin poliittisesti, sotilaallisesti kuin taloudellisestikaan ottaakseen johtavan suurvallan aseman Euroopassa tai Aasiassa yksinään. Tämän vuoksi Venäjä tarvitsee liittolaisia. Venäjä sijaitsee geopoliittisesti äärimmäisen tärkeällä paikalla Euraasian sydänmaalla, joka yhdistää Aasian Eurooppaan. Tämän vuoksi Venäjän kumppanuudesta käydään tulevaisuudessa vielä kovaa kilpaa.

Venäjän eristäminen Euroopasta ei ole ainakaan Euroopan maiden etu. Ukrainan kriisin aiheuttaman Venäjän ja länsimaiden välirikon jälkeen Venäjä ja Kiina solmivat toukokuussa 2014 energiasopimuksen, jonka mukaan Venäjä toimittaa kaasua Kiinaan ainakin seuraavat 30 vuotta. Sopimuksen arvo on lähes 300 miljardia euroa, ja Venäjä sitoutuu siinä toimittamaan Kiinaan vuosittain 38 miljardia kuutiometriä kaasua.

Kiina on ollut huimassa kasvuvauhdissa niin taloudellisesti, poliittisesti kuin sotilaallisestikin. Venäjän ja Kiinan strateginen liitto merkitsisi Kiinan nousua vääjäämättömästi maailman johtavaksi suurvallaksi. Tässä liittolaissuhteessa Venäjä voisi hyödyntää Kiinan valtavaa teollisuus- ja kulutuspotentiaalia ja Kiina voisi turvata kasvupotentiaalinsa Venäjän valtavien energiatoimitusten avulla. Kiina ja Venäjä olisivat yhdessä liian vahvoja länsimaille.

Euroopan ja Venäjän suhteissa on nähtävissä geopolitiikan klassisista teorioista peräisin oleva kamppailu maavaltojen ja merivaltojen välillä. Yhdysvallat on kiinnostunut nykyisin Venäjän reuna- tai kehysvaltioista, kuten Georgiasta ja Ukrainasta. On mahdollista, että Yhdysvallat ajattelee BRICS-maiden nousun aiheuttamassa paineessa Zbigniew Brzezinskin ohjeiden mukaisesti pystyvänsä pysymään ainoana maailmanvaltana ainoastaan, jos se onnistuu eristämään Venäjän Itä-Euroopasta. Euroatlanttisesta liitosta on haluttu Yhdysvaltojen vallan tae länsimaiden alueella. Jo Brzezinski neuvoi Yhdysvaltoja vapauttamaan Ukrainan Venäjän vaikutuspiiristä.

Yhdysvallat on aloittanut kansainvälisen oikeuden vastaisia sotia esimerkiksi entisessä Jugoslaviassa ja Irakissa, ja se käy parhaillaan tukemiensa ryhmien avulla sijaissotia ainakin Syyriassa. Kansainvälinen oikeus on herkkä järjestelmä, joka on tiiviissä vuorovaikutussuhteessa kansainvälisen politiikan kanssa. Niinpä yhden suurvallan rankaisematta jääneet rikkomukset antavat tilaa myös toisille suurvalloille tehdä omia rikkomuksiaan.

Venäjä on selkeästi rikkonut kansainvälistä oikeutta liittämällä Krimin itseensä. Kansainvälisen oikeuden monimutkaisen luonteen vuoksi Venäjää on kuitenkaan vaikea asettaa siitä tuomiolle ottamatta käsittelyyn myös muiden suurvaltojen rikkomuksia. Kun kansainvälisen oikeuden uskottavuus kärsii, astuu tilalle kylmä suurvaltapolitiikka. Venäjä onkin käyttänyt hyväkseen kansainvälisen oikeusjärjestelmän rappiota vastatessaan omiin turvallisuusuhkiinsa.

Venäjän geopoliittisiin uhkakuviin perustuva toimintalinja on ollut ennustettava. Venäjän ulko- ja turvallisuuspoliittisissa konsepteissa ja doktriineissa esitetyillä uhkakuvilla on selkeä kosketuspinta vuoden 2008 Georgian sotaan sekä vuoden 2014 Ukrainan kriisiin. Ei ole kuitenkaan olemassa mitään viitteitä siitä, että Venäjä tavoittelisi aktiivisesti alueidensa laajentamista. Venäjällä ei ole aluevaatimuksia, jotka tähtäisivät Neuvostoliiton alueen yhtenäisyyden palauttamiseen.

Venäjän tavoitteena on kaikkien muiden suurvaltojen tavoin rakentaa omaa vaikutuspiiriään lähialueillaan. Suomessa koettuun Venäjän uhkaan vaikuttaa paljolti se, miten täällä suhtaudutaan Venäjän pyrkimyksiin saavuttaa poliittinen, taloudellinen, sotilaallinen ja kulttuurinen johtajuus lähialueellaan. On mahdollista, että Venäjä kokee Suomen kuuluvan vaikutuspiiriinsä. Toisin kuin usein Suomessa, tästä ei pitäisi häkeltyä vaan analyyttisesti punnita, mitä Suomen kuuluminen Venäjän vaikutuspiiriin tarkoittaisi verrattuna euroatlanttiseen etupiiriin. Mitä vaikutuksia sillä olisi Suomen itsenäisyyteen sisä- ja ulkopoliittisesti, taloudellisesti tai kielen ja kulttuurin kannalta?

Historiasta vertailukohtaa ottaen voidaan todeta, että kun Suomi oli läheisessä yhteydessä Venäjään sekä autonomian aikana vuosina 1809–1917 että sotien jälkeen vuosina 1945–1991, Suomi sai pitää oman länsimaisen yhteiskuntamallinsa samalla hyötyen Venäjälle suuntautuvasta kaupasta laajasti. Sen sijaan ulko- ja turvallisuuspoliittisesti Venäjä ja Neuvostoliitto pyrkivät pitämään Suomen otteessaan. Timo Vihavainen on todennut kirjassaan Itäraja häviää, että Venäjän ja Suomen suhteita on edistänyt riittävä erillisyys. Vaikka 1800-luvulla Venäjän tsaari hallitsi Suomea, ei venäläisyys tunkeutunut Suomeen juuri lainkaan.

Nykyinen euroatlanttinen malli, jossa Yhdysvallat vastaa Euroopan turvallisuudesta, näyttää johtavan vääjäämättä konfliktiin. Naton pyrkimys laajentua Venäjän rajoille ja Venäjän pyrkimys vastaavasti estää tämä merkitsee sitä, että lopulta toinen osapuoli joutuu joustamaan tavalla tai toisella. Koska suursodalla olisi koko Euroopalle katastrofaaliset vaikutukset ja koska Venäjä on taantuvalle Euroopalle tärkeä yhteistyökumppani, tulee Euroopassa tulevaisuudessa etsiä vaihtoehtoisia geopoliittisia malleja.

Konfliktia Euroopan ja Venäjän välille luo myös länsimaalaisten ylimielinen suhtautuminen Venäjään. Euroopassa tulee luopua kuvittelusta, että länsimaiden liberaalidemokratiaan tai markkinatalouteen liittyvät käytännöt olisivat sellaisenaan sovellettavissa Venäjällä. Venäjä on valinnut kehittyäkseen uuden suunnan 1990-luvun epäonnistuneiden markkinatalousuudistusten jälkeen. Jos länsimaat haluavat tehdä siitä ongelman, seuraa siitä vain konflikti ja Venäjän vahvempi suuntautuminen itään.

Euroopassa tulee omaksua sivilisaatiopohjainen ajattelutapa, jossa kulttuurialueiden annetaan kehittyä omaehtoisesti omaan suuntaansa. Euroopan mahdollisuus Venäjällä on uuseuraasialainen suuntaus, jonka kannattajien tavoitteena on luoda Venäjän johtamasta Euraasiasta tasapainottava tekijä Euroopan ja Aasian välille. Euroopan on mahdollista saada Venäjästä hyvä kumppani, kunhan uuseuraasialaisuuden kannattajien vaatimus Venäjän omaleimaisuudesta hyväksytään.

Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi ja sitä seurannut euroalueen velkakriisi ovat heikentäneet länsimaita. Eurokriisiin liittyvän julkisen keskustelun vähäisyyden vuoksi myös kriisin mahdolliset geopoliittiset vaikutukset ovat jääneet vähälle huomiolle. Suomen Perustan ja ajatuspaja Liberan julkaisemien selvitysten sekä lukuisten muiden talousasiantuntijoiden mukaan liittovaltiokehitys voi pelastaa euron, mutta sen hintana Suomelle olisi päätösvallan siirtyminen kansalliselta tasolta EU-tasolle sekä erilaiset pysyvät yhteisvastuun muodot tulonsiirtoineen. Suomessa onkin runsaasti tarvetta analyysille siitä, mitä vaikutuksia euroalueen hajoamisella olisi muuten kuin taloudellisesti. Voisiko euroalueen hajoamisesta johtuva epävakaus luoda otollisen tilaisuuden Venäjän aluelaajennuksille? Vai voisiko se avata mahdollisuuden tasapainoisempiin Euroopan ja Venäjän välisiin suhteisiin?

Eurooppa ja Venäjä voivat ylläpitää tulevaisuudessa vakaita keskinäisiä suhteita, jos Euroopan unioni ja Nato tyytyvät nykyisiin vaikutuspiireihinsä eivätkä pyri laajenemaan lähemmäs Venäjän rajoja. Toinen vaihtoehto on uusi Euroopan geopoliittinen järjestys, jossa Euroopan maat ovat tiiviissä yhteistyössä Venäjän kanssa, mutta kunnioittavat toistensa erityislaatuisuutta sivilisaatiopohjaisen ajatuksen mukaisesti. Jos Euroopan unionina ilmenevä Euroopan yhdentymishanke epäonnistuu, Saksa ja Ranska voivat luoda läheisemmät yhteistyösuhteet Venäjän kanssa. Euroopan ja Venäjän yhteisen sävelen löytämistä helpottaa se, että Aasiaan suuntautuminen on ollut Venäjälle vain pakon sanelema toiseksi paras vaihtoehto, kun välit länteen ovat viilentyneet. Venäjällä kytee syvä epäluottamus Kiinaan, joka saattaa potentiaalisesti havitella Siperian luonnonvaroja itselleen.

Eurooppa ja Venäjä voivat olla kumppaneita, vaikka niillä on erilaiset arvot. Venäjä ja Eurooppa voivat hyötyä keskinäisestä yhteistyöstään kauppa- ja energiapolitiikassa ja täydentää hyvin toistensa vahvuuksia. Venäjä voi tulevaisuudessa olla Euroopalle tärkeä tuki tasapainotettaessa Kiinan geopoliittisen aseman nousua. Tärkeitä strategisen yhteistyön aiheita voivat olla myös kansainvälisen terrorismin ja islamilaisen maailman epävakauden hallinta.

Venäjä on Euroopalle ensisijaisesti geopoliittinen mahdollisuus. Potentiaalin valjastamiseksi nykyinen euroatlanttinen järjestelmä on kuitenkin korvattava, sillä se luo suuren jännitteen Euroopan ja Euraasian välille. Osana euroatlanttista järjestelmää Suomen vaarana on jäädä sivilisaatioiden rajamaana tuhoisan konfliktin tantereeksi. Euroopan on oman etunsa vuoksi lähennyttävä Venäjää. Samuel Huntingtonin ajatusten mukaisesti sivilisaatioiden välisiä konflikteja on mahdollista ehkäistä keskittymällä kulttuuripiirejä yhdistäviin aiheisiin. Tässä Venäjän ja Euroopan yhdistävillä yhteistyöalueilla voi olla suuri rooli. Euroopan ja Venäjän välisiä suhteita on mahdollistaa lämmittää yhteisten erityistalousalueiden, kuten Kaliningradin ja Karjalan tasavallan, avulla.

Suomen tai Euroopan ei kuitenkaan pidä sortua sinisilmäisyyteen. Suurvaltapolitiikan raadollisuus ei ole kadonnut vuosisatojen aikana mihinkään. Sen vuoksi vain riittävä voima ja siten sotilaallisen voimankäytön tekeminen riittävän epämieluisaksi vaihtoehdoksi takaa, että Euroopan ja Venäjän välisten suhteiden imperialismin aave on mahdollista taltuttaa. Venäjän tasapainottamiseksi Yhdysvaltojen geopoliittisista tavoitteista on perusteltua, että itsenäisen Euroopan sivilisaation sotilaallinen voima kerätään yhteen. Euroopan ja Venäjän välinen yhteistyö on joka tapauksessa välttämätöntä. Muuten niiden molempien maailmanlaajuinen vaikutusvalta jatkaa laskuaan.

Sakari Linden

Valtiotieteiden ja oikeustieteen maisteri (LL.M)