Näkökulma

flag

Miehet ja tasa-arvo

Kirjoitus on alunperin julkaistu Suomen Perusta -ajatuspajan artikkelikokoelmassa Epäneutraali sukupuolikirja – puheenvuoroja sukupuolikysymyksistä

Miehet ja tasa-arvo

Minulta kysytään usein: mikä on miesten pahin tasa-arvo-ongelma? Kysymykseen voidaan vastata monella eri tapaa, mutta olen tavannut sanoa ”asevelvollisuus”. Pastori Jarmo Tarkin mukaan koko keskustelu tasa-arvosta ilman viittausta asevelvollisuuteen ei ole uskottavaa, vaan pikemmin miesten pilkkaa.

Yhteiskunnan epätasa-arvoisin elämänalue miesten kannalta on tasa-arvopolitiikka itsessään. Suomessa on muutamia miespuolisia kätilöitä, mutta ei ainuttakaan miespuolista tasa-arvon asiantuntijaa. Sosiaali- ja terveysministeriön tasa-arvoyksikkö on naisitettu 15 työntekijällä ilman ainuttakaan miestä. Puolueilla on valtion rahoittamat naisjärjestöt, mutta ei miesjärjestöjä.

Miesten pahimpia tasa-arvo-ongelmia voidaan etsiä myös hallituksen uusimmasta tasa-arvo-ohjelmasta, jossa (1) pyritään edistämään miesten terveitä elintapoja ja (2) vahvistamaan isän asemaa tasavertaisena vanhempana neuvolapalveluissa. Hallitus ei pukahda sanallakaan asevelvollisuudesta tai tasa-arvopolitiikan naiskeskeisyydestä.

Voidaan myös väittää, että miesten pahimmasta tasa-arvo-ongelmasta ei ole tietoa, koska miesten tasa-arvo-ongelmia ei ole tutkittu. Suomessa on viisi naistutkimuksen laitosta, mutta ei ainuttakaan miestutkimuksen laitosta. Ei ole olemassa tieteellisesti tutkittua listaa, josta olisi mahdollista tarkistaa miesten tasa-arvo-ongelmat ja nimetä niistä vakavimmat.

Tilastoja tarkastellen miesten asema näyttää naisten asemaa huonommalta. Suurin osa väkivallan uhreista on miehiä, yli 90 prosenttia työkuolemista sattuu miehille ja miehet tekevät suurimman osan itsemurhista. Korkeakouluista valmistuneista lähes kaksi kolmasosaa on naisia. Suuri enemmistö syrjäytyneistä, asunnottomista ja vangeista on miehiä. Miesten elinikä on 6 vuotta naisten elinikää lyhyempi, mutta naisten terveydenhuoltoon käytetään selvästi enemmän resursseja kuin miesten terveydenhuoltoon.

Feministeillä on hegemoninen valta tasa-arvopolitiikassa, mikä antaa heille mahdollisuuden toimia valikoivan tasa-arvon puolesta: he määrittelevät mitä tasa-arvo tarkoittaa, valitsevat tasa-arvokohteet ja asettavat sitten tavoitteet epäkohtien korjaamiseksi. Tasa-arvosta on silloin tullut oman intressiryhmän tavoitteiden edistämisen väline. Omia tavoitteita on helpompi edistää, kun ne tehdään tasa-arvon edistämisen nimissä.

Mies vailla tasa-arvoa (2007) kirjan johdannossa tiivistetään tasa-arvopolitiikan kummallinen tilanne seuraavasti:

Näkemys naisten yleisestä sorrosta yhteiskunnassa on juurtunut vahvaksi. Kaiken kaikkiaan on ilmeistä, että yhteiskunnassa on erikoislaatuisia miehiä syrjiviä rakenteita ja käytäntöjä, mutta niiden tarkastelu ei kiinnosta juuri tasa-arvoviranomaisia, mediaa tai päätöksentekijöitä. Miehinen huono-osaisuus ei politisoidu. Valtion virallinen tasa-arvopolitiikka on sitoutunut liian kapeasti vain naisintressien edistämiseen. Onko eduskunta säätänyt tasa-arvolain vain naisten etujen takaamiseksi?

Tasa-arvopolitiikan tilannetta voidaan kuvata paradoksaaliseksi: suurin osa ongelmista näyttää olevan miehillä, mutta lähes kaikki tasa-arvoresurssit on suunnattu naisten auttamiseksi.

Mitä on tasa-arvo?

Tasa-arvo yleisenä periaatteena on hyväksytty lähes itsestäänselvyytenä kaikissa länsimaissa. Miltei kaikki varteenotettavat tahot kannattavat tasa-arvoa, niin vasemmistoliitto kuin perussuomalaisetkin. Ainoastaan käsitykset tasa-arvon sisällöstä vaihtelevat. Tarkin (1998) mukaan tasa-arvopolitiikan vastustaminen merkitsisi tämän päivän maailmassa poliitikolle väistämättömiä vaikeuksia, koska tasa-arvoa pidetään itsestään selvästi tavoittelemisen arvoisena hyvänä. Tasa-arvosta on tullut osa terveen järjen mukaista ajattelua.

Tasa-arvolle on olemassa lukuisia erilaisia periaatteita ja määritelmiä. Voidaan puhua muodollisesta tasa-arvosta, lopputulosten tasa-arvosta, aritmeettisesta tasa-arvosta, mahdollisuuksien tasa-arvosta tai velvollisuuksien tasa-arvosta. Erilaiset tasa-arvon periaatteet johtavat erilaisiin tai jopa päinvastaisiin lopputuloksiin. Tarkin (1998) mukaan A ja B ovat tasa-arvoisia, jos heitä kohdellaan alueella C samalla tavalla merkityksellisissä asioissa. Tärkeään asemaan nousee silloin kysymys siitä, mitkä ovat merkityksellisiä asioita. Mikä on se, joka tasa-arvoistetaan ja millä perusteilla? Tiede ei kykene antamaan vastausta siihen kysymykseen, minkä ryhmien välillä tasa-arvon tulisi vallita ja millä kriteereillä (Harisalo & Miettinen 1995).

Yleensä oletetaan, että ihmiset tietävät, mitä tasa-arvolla tarkoitetaan. Ei ole kuitenkaan kovin mielekästä puhua tasa-arvosta yleisenä hyvänä, vaikka ihmiset ja tiedotusvälineet usein niin tekevätkin. Esimerkiksi Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen kohta ”kaikki ihmiset on luotu tasa-arvoisiksi” ei taannut edes orjille vapautta (Tarkki 1998). Hollin (2000) mukaan tasa-arvo on nykypäivänä retorinen käsite, jonka varjolla voidaan edistää miltei mitä aatetta tahansa. Kaikille varteenotettaville ideologioille on tyypillistä kuvata itsensä oikean tasa-arvon kannattajiksi ja leimata muut ideologiat väärän tasa-arvon kannattajiksi.

Kuulemme toisinaan sanottavan, että ”tasa-arvo hyödyttää kaikkia”. Väite ei pidä paikkaansa, koska tasa-arvo ei ole hyvän synonyymi. Asevelvollisuuden tasa-arvoistaminen ei välttämättä johda tehokkaampaan puolustuspolitiikkaan tai valtion säästöihin, vaan ainoastaan tasa-arvoon. Sukupuolineutraali kasvatus ei välttämättä johda oikeudenmukaiseen lopputulokseen, koska sama lippalakki ei mahdu omenalle ja melonille. Poika voi toki leikkiä hameilla ja huulipunalla suojatussa päiväkotiympäristössä, mutta oikeassa elämässä naisen rooli ei ole realistinen vaihtoehto miehelle. Sukupuolineutraali kasvatus saattaa teoriassa olla tasa-arvoista kasvatusta, mutta se voi samalla olla huonoa kasvatusta, koska se perustuu virheelliselle oletukselle roolien valinnanvapaudesta oikeassa maailmassa.

Tasa-arvolla on nollasummainen luonne

Usein sanotaan, että ”tasa-arvo ei ole nollasummapeliä”. Väitteen motiivina on omien ideologisten tavoitteiden edistäminen yleisen hyvän varjolla. Tasa-arvo-ongelmien analyysi kuitenkin osoittaa, että enemmistö tasa-arvo-ongelmista on nollasummaluonteisia.

Kaikkien aseman parantamista korostava tasa-arvopuhe näyttää perustelluimmalta silloin, kun puhutaan tasa-arvosta perheen kontekstissa. Voidaan esimerkiksi ajatella, että äidin aseman parantuessa työelämässä, se hyödyttää perhettä, miehiä ja yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Toisaalta myös perhettä koskeva tasa-arvopuhe pitää usein sisällään aritmeettisen lähestymistavan, esimerkiksi kun keskustellaan kotitöiden tasaisemmasta jakamisesta.

Perinteisiä feministisiä tasa-arvoteemoja (esim. naisten määrän lisääminen kansanedustajina tai johtajina) tarkastelemalla voidaan huomata, että asioilla on yleensä nollasummainen luonne. Kun naiskansanedustajia on enemmän, mieskansanedustajia on vähemmän. Mitä enemmän naisia on johtajina, sitä vähemmän miehiä on johtajina.

Miesasiamiehet korostavat usein perheen ulkopuolella sijaitsevia tasa-arvon osa-alueita. Perheen ulkopuolisilla elämänalueilla naiset ja miehet näyttävät jakaantuvan selkeästi kahteen erilliseen ryhmään, joiden edut asettuvat toisiaan vastaan. Miesasiamiehet ovat nostaneet esille sellaisia miehille ongelmallisia elämänalueita kuten (1) miesten heikko asema huoltajuuskiistoissa, (2) vähäisempi taloudellinen panostus miesten terveydenhuoltoon ja (3) miesten aliedustus ylipistoissa. Tasa-arvon edistäminen noilla elämänalueilla näyttää olevan nollasummaluonteista. Jos huoltajuus annetaan useammin isälle, niin äidit saavat huoltajuuden harvemmin tai jos miesten terveydenhuoltoon panostetaan enemmän taloudellisia resursseja, niin naisten terveydenhoitoon niitä jää vähemmän. Jos miesten määrää yliopistossa lisätään, naisille jää vähemmän opiskelupaikkoja.

Useimmilla elämänalueilla on olemassa rajallinen määrä resursseja, velvollisuuksia tai mahdollisuuksia; silloin yhden sukupuolen aseman parantaminen johtaa miltei väistämättä toisen sukupuolen aseman huonontumiseen. Väitteisiin tasa-arvon ei-nollasummaisuudesta onkin syytä suhtautua varauksellisesti. Tasa-arvosta puhuminen ei-nollasummaisena yleisenä hyvänä vaikuttaa enemmän retoriselta pyrkimykseltä lisätä tasa-arvopolitiikan hyväksymisenarvoisuutta kuin hyvin perustellulta väitteeltä tasa-arvon sisällöstä.

Virallisten tasa-arvo-ongelmien alkuperä

Virallisten tasa-arvo-ongelmien sisällöstä käydään poliittista kamppailua. Tutkimusten paljastamien eriarvoisuuksien sijaan tasa-arvopolitiikka saa alkunsa yhteiskunnallisten toimijoiden arvoista ja tavoitteista. Nais- ja miesjärjestöt nostavat esille omia tasa-arvo-ongelmiaan ja vaativat niiden ratkaisua. Kuusipalon (2002) mukaan ”se, että on tasa-arvoinen jonkun kanssa, ei ole ennalta annettu, vaan politiikan tulosta.” Keskeistä on se, kenellä on valta määritellä se normi, jota vastaan tasa-arvon toteutuminen määritellään.

Ainoastaan vahvat ja hyvin organisoituneet intressiryhmät, jotka kykenevät esittämään jäsenensä syrjittyinä, saavat apua hyvinvointivaltion virkamiehiltä. He saavat tulonsiirtoja, erikoiskohtelua ja etuja hallinnolta (Harisalo & Miettinen 1995). Intressiryhmiä ei siten välttämättä yhdistä syrjitty asema tai vallan puute, vaan ne ovat vahvoja toimijoita tasa-arvopolitiikan alueella.

Malmin (2009) mukaan tasa-arvopolitiikka ei ole syntynyt demokraattisen prosessin lopputuloksena, jossa puolueet toimisivat moottoreina. Sen sijaan suomalainen tasa-arvopolitiikka näyttää muodostuneen naisjärjestöjen, naistutkimuksen ja kansainvälisten organisaatioiden vaikutuksesta, jotka toimivat painostusryhminä suhteessa Suomen hallitukseen ja ministeriöihin. Epädemokraattisen prosessin seurauksena tasa-arvopolitiikan tavoitteeksi on muodostunut naisten aseman parantaminen.

Miksi miesten virallisiksi tasa-arvo-ongelmiksi ovat valikoituneet (1) miesten terveiden elintapojen edistäminen ja (2) isän aseman edistäminen tasavertaisena vanhempana neuvolapalveluissa? Voidaan arvella, että stetson-metodilla on kaivettu kaksi sellaista miesten tasa-arvon teemaa, jotka eivät ole ristiriidassa feminististen tavoitteiden kanssa tai joiden ratkaisemiseksi ei tarvita juurikaan resursseja. Hiukan terveysvalistusta miehille, hiukan tasa-arvovalistusta neuvoloiden terveydenhoitajille ja miesten tasa-arvo-ongelmat on ratkaistu. Kysyttäessä voidaan sanoa, että ”miesten tasa-arvo-ongelmat on huomioitu hallituksen tasa-arvo-ohjelmassa”.

Nais- ja miesjärjestöjen kamppailu uhripääomasta

Uhripääomalla tarkoitetaan ryhmän ja sen jäsenten suojelemisen arvoisuutta ja alistetuksi, sorretuksi ja ilman valtaa olevaksi identifioidun statusta. Suojelemisen arvoisuus viittaa ryhmän jäseniä kohtaan koettuun empatiaan, joka ilmenee auttamisen haluna. Uhripääoman hallinta on välttämätöntä hyvinvointivaltion avustusresurssien hankkimiseksi.

Tasa-arvopolitiikassa resursseja itselleen vaativan ryhmän on kyettävä selittämään, miksi juuri heidän pitäisi olla tasa-arvopoliittisten toimenpiteiden kohde. Sorretun aseman saavuttaminen voi tuottaa monenlaisia etuja tasa-arvon kontekstissa, kuten positiivisen mediakohtelun, jossa uhria ei voi syyllistää. Yhteiskunnallinen keskustelu pyörii uhriksi tunnistettujen ryhmien ongelmien ympärillä ja poliitikkojen on vaikea asettua noiden ryhmien vaatimuksia vastaan. Jos ryhmä saa lävitse uskomuksen siitä, että se on sorrettu, se saa huomattavan moraalisen yliotteen valtaa pitävästä eliitistä.

Boysen (1992) tutkimus kanadalaisista lehti-otsikoista kertoo, että väkivallan naisuhreihin kiinnitetään paljon suurempaa huomiota kuin miesuhreihin. Naisiin viitattiin uhreina 35 kertaa yhtä miesuhriviittausta kohden. Todellisuudessa kanadalaiset miehet ovat kolme kertaa todennäköisempiä uhreja murhissa ja kaksi kertaa todennäköisempiä uhreja perheen ulkopuolisessa väkivallassa. Kun miehiin kohdistuneesta väkivallasta raportoitiin, se tapahtui yleensä tilastollisen datan muodossa. Naiset väkivallan uhreina sen sijaan personoitiin. Kadonneen valkoisen naisen syndrooma on puolestaan termi, joka viittaa suureen mediahuomioon silloin, kun valkoinen, nuori, ja viehättävä keskiluokkainen nainen on kateissa. Miesten, muiden rotujen tai muiden yhteiskuntaluokkien edustajiin kiinnitetään vähemmän huomiota kuin hyväosaisiin valkoisiin naisiin.

Pekka Seppänen (2006) arvioi kolumnissaan suomenkielisen valkoisen miehen mahdollisuudet uhrin aseman vaatimiseen vähäisiksi:

40–50-vuotias työssäkäyvä suomenkielinen valkoinen terve mies ei voi vedota mihinkään. Hänen rasittavuutensa on hänen omaa rasittavuuttaan, hänen saamattomuutensa on hänen omaa saamattomuuttaan, hänen epäonnistumisensa ovat hänen omia epäonnistumisiaan. Miehen kuuluu niellä tappionsa. Kaikki muut saavat syyttää sukupuoltaan, ikäänsä, äidinkieltään, ihonväriään, pituuttaan, painoaan, poliittista kantaansa, vaatetustaan, lävistyksiään ja ties mitä muita kainalosauvoja, joihin voi nojata, mutta miehen on kannettava seuraukset itse.

Erkki Lampen arvelee Mies vailla tasa-arvoa (2007) kirjan saaman ivallisen vastaanoton johtuvan uhripääoman hankintaan liittyvästä kamppailusta: ”Syrjitystä asemastaan vakuuttuneet naiset eivät halua luovuttaa tuumaakaan uhriudestaan miehille, edes syrjäytyneimmille.”

Vaikka naisten asema on poikkeuksellisen hyvä Suomessa ja muissa hyvinvointivaltioissa, diskurssit naisista alistettuna sukupuolena näyttäytyvät järkevinä, kun niitä ajatellaan feminismin intressien kannalta. Jos naiset käsitetään alistetuksi sukupuoleksi, feministit kykenevät hankkimaan diskursiivisia, moraalisia ja symbolisia resursseja, joiden avulla he kykenevät edistämään naisten kannalta suosiollista lainsäädäntöä ja suosiollista kohtelua hyvinvointivaltion virkamiehiltä kaikissa konteksteissa. Se on sama strategia, jota kaikki intressiryhmät hyvinvointivaltiossa pyrkivät käyttämään parantaakseen asemaansa (Malmi 2009).

Konservatiivien ja feministien epäpyhä liitto

Konservatismi on feministien ikiaikainen arkkivihollinen. Feministinen puolue hyväksyy siipiensä alle miehet, mutta ei arvokonservatiiveja. Vaikka feminismillä ja konservatismilla on merkittäviä eroja suhtautumisessa sukupuolirooleihin, ne kykenevät kuitenkin yhdistymään siinä tarinalinjassa, että naiset ovat erityisesti suojelua kaipaava ryhmä.

Feminismistä tuttu ilmaisu ”naisiin kohdistuva väkivalta” vetoaa sekä konservatiivisiin herrasmiehiin että feminismiä kannattaviin miehiin. Konservatiiviset herrasmiehet ottavat tuollaiset diskurssit innokkaina vastaan, koska heidän mielestään miehen tehtävä on suojella naisia ja tarjota heille erikoiskohtelu kaikissa konteksteissa (Malmi 2009).

Konservatiivista ideologiaa lähellä on markkinaliberalistinen ajattelutapa, jossa jokainen on oman onnensa seppä, mikä pätee eritoten miehiin. ”Oman onnensa seppä” -ideologia vaikuttaa siten, että miesten ongelmat tulkitaan useammin miesten itsensä aiheuttamiksi (Holter 2003). Konservatiivit pitävät yllä erityisesti miehiä syrjiviä seksistisiä käytäntöjä, kuten miesten asevelvollisuutta ja naisia suosivia herrasmiesmäisyyden perinteitä. Valtavirran konservatiivisessa ajattelussa miesten itsemurhat, alkoholismi, kodittomuus, työttömyys ja alhainen elinikä asetetaan usein miesten omaksi syyksi. Konservatiivisessa liikkeessä on erillisiä naisjärjestöjä, jotka kiinnittävät huomiota huonosti pärjäävien naisten asemaan, mutta vastaavaa aktiivisuutta huonosti pärjäävien miesten auttamiseksi on vähän (Malmi 2009).

Malmin (2009) mukaan mieseliitin intressissä on korostaa heidän paremmuuttaan suhteessa muihin miehiin, jotta heidän osakkeensa naisten silmissä nousisivat. Mieseliitti itse on niin hyvässä asemassa, että he eivät häviä mitään tarjoamalla naisille herrasmiesmäistä kohtelua ja edistäessään naisia suosivia käytäntöjä.

Miesasiamiehet ovat hankalassa tilanteessa yrittäessään edistää miesten epätasa-arvoa korostavaa tarinalinjaa, sillä konservatiivien ja feministien epäpyhä liitto dominoi uhrikeskusteluja yhteiskunnassa. Clatterbaughin (1997) mukaan miesasiamiehet ovat ideologisella ”ei kenenkään maalla”. Miesten asettaminen epätasa-arvon uhriksi ei vetoa sen enempää konservatiiveihin kuin feministeihinkään. Konservatiivien näkökulmasta katsottuna miesasiamiehet yrittävät asettaa miehet epämiehekkään valittajan asemaan. Toisaalta miesasiamiehet yrittävät ”varastaa” feministeiltä naisille varatun kärsijän aseman, mikä asettuu feminismin tavoitteita vastaan. Houkuttelevan miesten tasa-arvo-ongelmat huomioivan tarinalinjan kehittäminen onkin miesasiamiehille vaikeasti ratkaistava ongelma.

Konservatiivisuuden ja feminismin yhdistäminen on luonut uuden ja uljaan hegemonisen maskuliinisuuden muodon. Uusherrasmiesmäisyys edustaa yhteiskunnan arvostetuinta tapaa olla mies, jonka erityisesti poliittinen mieseliitti on omaksunut. Äijäfeministi Antti Rinne edustaa uusherrasmiesmäisyyttä parhaimmillaan tai pahimmillaan. Puolustamalla feminismiä naisten sijaan mieseliitin edustaja kykenee säilyttämään herrasmiesmäisyyden sädekehän lankeamatta perinteisen herrasmiesmäisyyden seksistiseen ansaan.

Miesten tasa-arvo-ongelmien filosofiaa

Miesten elämäntapa- ja kurjuustutkimuksessa, tasa-arvokirjallisuudessa ja arkikeskusteluissa törmää usein miesten kokeman ongelman käsitteeseen. Pelkkien kokemusten korostaminen voi kuitenkin johtaa siihen lopputulokseen, että tilastolliset ongelmat jäävät kokonaan tarkastelun ulkopuolelle. Miehet eivät useinkaan mieti ongelmiaan tai edes ole tietoisia miesten tilastollisesti huonommasta asemasta jollakin elämänalueella. Miesten kokemukset omista ongelmistaan voivat olla rajallisia, koska maskuliinisuuteen kuuluvaa vahvuuden kulissia ylläpitävälle miehelle heikkouden osoittaminen tai edes sen miettiminen voi olla hankalaa.

Miesten huonompi asema yhteiskunnassa voi pitää sisällään seuraavan kaltaisia asioita:

  • Miehillä on sellaisia tilastollisia ongelmia, joita naisilla on vähemmän (esim. syrjäytyminen; itsemurhat).
  • Miehillä on sellaisia velvollisuuksia, joita naisilla ei ole (esim. asevelvollisuus).
  • Miehillä ei ole sellaisia mahdollisuuksia, joita naisilla on (esim. huonompi mahdollisuus jäädä kotiin hoitamaan lapsia; huonompi mahdollisuus työllistyä joihinkin ammatteihin).
  • Miehille asetetaan sellaisia odotuksia, joita naisille ei aseteta (maskuliininen rooliodotus).
  • Miehiin kohdistuu suoraa, epäsuoraa tai rakenteellista syrjintää (esim. miesasiakkaiden syrjintä sosiaalityössä).

Miehet huomioidessaan virallinen tasa-arvopolitiikka keskittyy lähes aina puhumaan perheenisien aseman parantamisesta. Taustalla piilee motiivi naisten aseman parantamiseksi työelämässä. Huono-osaisimmat yksinäiset miehet huomioidaan harvoin. Heistä ei ole juurikaan iloa naisille tai yhteiskunnalle, eikä heillä ole tarvittavaa uhripääomaa empatian herättämiseksi; siksi heidän asemansa parantaminen ei kiinnosta juuri ketään.

Warren Farrellin (1993) ja Herb Goldbergin (1976) mukaan käsitys miesten suuremmasta vallasta on myytti. Päinvastoin, miehet ovat alistettu sukupuoli.  Farrellin (1993) mukaan pakko osallistua miesten väliseen kilpailuun vallasta on osoitus vallan puutteesta, eikä suinkaan vallasta. Oikeaa valtaa on se, että ihminen kykenee kontrolloimaan omaa elämäänsä. Miehet ovat uhrattavissa oleva sukupuoli sodassa tai vaarallisissa töissä, toisena vanhempana, omilleen jätettävänä kodittomana kurjalistona ja väkivallan uhreina. Perustavanlaatuisin ihmisoikeusoikeus on selvitä hengissä, kun taas maskuliininen rooli aiheuttaa päinvastoin miesten lyhyemmän eliniän. Maskuliinisuus on puolustava asento, jonka avulla miehet yrittävät selviytyä vallan puutteestaan. Se on kokoelma käyttäytymistapoja ja asenteita, kuten työorientoituneisuus ja syyllisyys, jotka auttavat miehiä selviytymään naisten huomattavaa valtaa vastaan (Clatterbaugh 1997).

Farrell (1993) vertaa miesten asemaa mustien orjien asemaan. Missään historian aikana hallitseva luokka ei ole työskennellyt kaivoksissa kyetäkseen ostamaan timantteja, jotta he voisivat antaa ne alistetuille siinä toivossa, että alistetut rakastaisivat heitä. Kun orjat antoivat paikkansa valkoisille, sitä kutsuttiin alamaisuudeksi, kun miehet antavat paikkansa naisille, sitä kutsutaan kohteliaisuudeksi. Orjat auttoivat herraansa laittamaan takin päälle, samalla tavalla miehet auttavat naisia laittamaan takin päälleen. Orjien joukossa pelto-orjaa pidettiin kakkosluokkaan kuuluvana, kotiorjia ykkösluokkana. Mustat pakotettiin orjuuden kautta tekemään yhteiskunnan vaarallisimmat työt. Yhdysvalloissa miehet pakotetaan tekemään yhteiskunnan vaarallisimmat työt sosialisaation kautta. Sitä, minkä mikä tahansa muu ryhmä tulkitsisi vallan puutteeksi, miehet on opetettu kutsumaan vallaksi.

Miesten asettaminen uhriksi kuulostaa helposti omituiselta, jos väite asettuu vastoin yleisesti hyväksyttyä feminististä ”totuutta” uhreista ja syyllisistä. Voidaanko esimerkiksi väittää, että ”prostituution asiakkaat ovat miesten seksinpuutteen taloudellisen hyväksikäytön uhreja?” Ehkäpä, mutta väite tuskin saa kovin innostunutta vastaanottoa, koska kaikki ”tietävät”, että prostituoitu on uhri ja asiakas syyllinen. Miesten vähäinen osallistuminen kotitöihin on tuttu tasa-arvo-ongelma, mutta voidaanko uskottavasti väittää, että naisten vähäisempi osallistuminen perheen elättämiseen ansiotyön kautta on tasa-arvo-ongelma?

Miehiä on monissa asioissa vaikeaa asettaa uhrin asemaan ilman, että väite kuulostaa naurettavalta tai loukkaavalta. Laasanen (2008) ja Hännikäinen (2009) nostavat esille pariutumismarkkinoiden ulkopuolelle pudonneiden ”alempitasoisten miesten” seksuaalisten suhteiden puutteen miesten henkilökohtaiseksi ongelmaksi. Voidaanko miesten seksuaalisten suhteiden puutetta pitää oikeana miesten ongelmana, josta saa olla huolissaan, vai pitääkö tyytyä usein kuultuun vihaiseen tokaisuun: ”Seksinpuutteeseen ei kuole!”.

Miesten tasa-arvo-ongelmat

Miesten merkittävimmistä tasa-arvo-ongelmista ei ole mahdollista laatia objektiivista listaa, koska tasa-arvo-ongelmien arvottaminen on subjektiivinen asia. Seuraava pintapuolinen katsaus perustuu miesasiakirjallisuudessa esille nousseisiin teemoihin ja omiin käsityksiini miesten tasa-arvo-ongelmista.

Matti Kortteinen (1982) tarkastelee maskuliinisen roolin murrosta lähiökulttuurin muodostumisessa. Miehiseen rooliin on perinteisesti kuulunut, että mies on vahva ja kantaa vastuun. Kortteisen mukaan vaimon palkkatyöläistyminen kohdisti suuria paineita patriarkaaliseen perherakenteeseen ja pakotti miehen pehmenemään. Miehen elämä tahtoi käydä vaimon elämää sisällyksettömämmäksi ja miesten ratkaisumallit uuteen tilanteeseen olivat usein destruktiivisia. Kun maaseudun patriarkaalisessa kulttuurissa miehillä oli ollut selkeä rooli, niin lähiössä tuohon rooliin ei ollut mahdollisuutta. Perhetilanne lähiössä olikin vaarassa liukua kohti peitettyä matriarkaattia, jossa kodin hallinta kuuluu vaimolle ja jossa mies ei oikein pärjää. Se edisti miehen juomista, mikä vähensi pärjäämistä edelleen ja joka johti lisääntyvään juomiseen.

Juha Siltalan kirja Miehen kunnia: Modernin miehen taistelu häpeää vastaan (1994) käsittelee miesten yksin pärjäämisen eetosta. Miehen on suoriuduttava mieskunnian saavuttaakseen tai seurauksena on häpeä. Jos mies ei kykene sitomaan ahdistustaan työuran kautta, häpeä leimaa olemuksen arvottomaksi. Työelämän menestys onkin miehen kunnian kannalta ensiarvoisen tärkeä asia.

Ilkka Taipale on puhunut paljon yksinäisten miesten huonosta asemasta. Yksinäisillä miehillä on vaikeuksia ja he kuolevat muita aikaisemmin, mutta sitä ei ole pidetty yhteiskunnallisena ongelmana, sillä sosiaalipolitiikassa ei ole tarkasteltu yksinäisiä miehiä juuri ollenkaan. Usein ongelmista syytetään alkoholia. Naimattomien ja eronneiden miesten kuolleisuus on selvästi naimisissa olevien miesten kuolleisuutta yleisempää. Yksinäiset, naimattomat ja eronneet miehet kasautuvat alimpiin sosiaaliluokkiin ja kuolema verottaa heitä niittokoneen lailla. Erillisen ryhmänsä muodostavat peräkammarin pojat, johon kohdistuu enemmän hymähtelyä kuin ymmärrystä. Lastensuojelujärjestöt huolehtivat ihmisestä 18-vuotiaaksi asti, sen jälkeen katsotaan kuka selviää.

Jari Heinosen (2006) mukaan Suomen huono-osaisimman joukon muodostavat työläismiehet. He ovat monesti vailla työtä tai ihmissuhteita. Heinonen etenee häpeän, maskuliinisuuden kriisin ja mieskurjaliston kuvaamisesta syvällisempään pohdintaan työläismiehet ahdinkoon ajavista mekanismeista ja eri sukupolvien miehiä jakavista tekijöistä. Sadattuhannet parhaassa työiässä olevat miehet voivat todella huonosti yksinäisessä elämässään. Virallinen tasa-arvopolitiikka kiinnittää huomiota vain perheenisien asemaan, vaikka huono-osaisimmat miehet ovat aivan muualla.

Kirjassa Mies vailla tasa-arvoa (2007) nostetaan esille monia miesten tasa-arvo-ongelmia. Stakesin erikoistutkija Timo Karjalainen (2007) nostaa esille terveydenhuollosta ja eläkejärjestelmästä naisille koituvan taloudellisen hyödyn. Hänen laskelmiensa mukaan miehet rahoittavat verotuloillaan suurimman osan terveydenhuollosta ja eläkejärjestelmästä, josta leijonanosa ohjautuu kuitenkin naisten hyväksi. Jari Sinkkosen (2007) mukaan pojille ei anneta sukupuolelleen tyypillistä mahdollisuutta kasvaa, kun biologinen puoli unohdetaan. Monissa muissa maissa on kiintiöiden avulla pyritty turvaamaan miesten osuus päiväkodeissa ja koulutuksessa, mutta Suomessa miehen malliin ei ole panostettu. Heikki Sariola (2007) nostaa esille hyökkäykset biologista isyyttä ja isän asemaa kohtaan. Esimerkkinä hän mainitsee hedelmöityshoitolain yhteydessä esiintyneen isyyden vähättelyn ja miehiin kohdistuneet insestisyytteet. Miika Lehtonen (2007) nostaa esille isyydelle annetun vähäisemmän arvon yhteiskunnassa ja kasvatusnäkemyksissä sekä äitimyytin, joka asettaa äidin arvokkaampaan asemaan lapsen huoltajana. Sosiaalityöntekijä Timo Kitunen (2007) korostaa sosiaalityön epätasa-arvoisuutta ja sen naisia suosivia piirteitä. Hänen mukaansa vaatimuksia miesnäkökulman esiin nostamisesta ei oteta sosiaalityössä vakavasti. Jäljelle jää hegemoninen naisnäkökulma. Miesasiakkaat eivät koe tulevansa kuulluiksi tai ymmärretyiksi naisvaltaisella sosiaalialalla. Hannu Sepponen (2007) kritisoi mediaa, joka esittää suomalaismiehestä negatiivisen karikatyyrin. Naiset sen sijaan esitetään empatiaa herättävinä uhreina. Miesten käytöstä ei pidetä mediassa yksittäisinä tekoina, vaan miestyypillisenä tapana toimia. Mistään muusta kansanryhmästä ei voisi esittää yhtä negatiivisia karikatyyrejä saamatta syytettä.

Henry Laasasen kirja Naisten seksuaalinen valta (2008) kertoo naisten seksuaalisen vallan vaikutuksista yhteiskunnassa. Laasasen mukaan pariutumisen naisille tuottamia hyötyjä ja miehille aiheutuvia kustannuksia ei ole huomioitu tasa-arvotutkimuksessa. Laasanen esittää kaksoispalkkateorian, jonka mukaan naiset saavat tuloja sekä ansiotyöstä että miehiltä. Pariutumismarkkinoiden prosesseissa miesten varallisuus siirtyy naisten varallisuudeksi lukuisilla eri tavoilla. Keskeisin naisten kaksoispalkan lähde on ylöspäin avioitumisessa, jossa nainen saa jakamisoikeuden miehen omaisuuteen, kuten autoon, kesämökkiin, asuntoon ja muihin materiaalisiin omistuksiin. Laasanen ja Farrell (1993) esittävät, että naisille on tarjolla useampia elämänstrategioita kuin miehille. Naisilla on enemmän mahdollisuuksia hankkia resursseja joko ansiotyöstä, miehiltä tai niiden kombinaatiosta. Siten naiset voivat helpommin valita uran ja kotiäitiyden välillä tai yhdistää ne sopivaksi katsomallaan tavalla. Miehen ainoaksi vaihtoehdoksi jää useammin vain pelkkä ura työelämässä. Laasanen tiivistää kritiikkinsä seuraavasti: ”Jotta sukupuolten välinen tasa-arvo voisi toteutua kaikilla elämänalueilla, naisten seksuaalinen valta tulisi huomioida paremmin tasa-arvokeskusteluissa.”

Pasi Malmin väitöstutkimus Discrimination against men: Appearance and causes in the context of a modern welfare state (2009) nostaa esille miehiin kohdistuvan suoran, epäsuoran ja rakenteellisen syrjinnän modernissa hyvinvointivaltiossa. Malmi ajattelee yhdysvaltalaisen miesten oikeusliikkeen tavoin, että naisia ja miehiä syrjitään yhteiskunnassa eri tavoilla. Malmi jakaa yhteiskunnan patriarkaaliseen ja matriarkaaliseen sfääriin, jotka ovat miesten ja naisten hallitsemia alueita yhteiskunnassa. Miehet dominoivat keskusteluja puolustuspolitiikasta, valtion taloudesta, teollisuudesta ja duunareiden ammattiyhdistysliikkeistä. Naiset dominoivat keskusteluja terveydenhoidosta, sosiaalipalveluista ja tasa-arvopolitiikasta.

Miehet käyttävät huomattavasti naisia vähemmän terveyspalveluita. Miesten syrjäytyminen terveyspalveluiden marginaaliin vaikuttaa miesten itsensä lisäksi myös heidän läheistensä ja koko yhteiskunnan hyvinvointiin. Naisten terveydenhuoltoon käytetään noin 30 prosenttia enemmän varoja kuin miesten terveydenhoitoon. Miesten sijainti terveydenhuollon marginaalissa saattaa olla syynä miesten alhaisempaan elinajanodotteeseen. Lääkintöneuvos Pellervo Petäyksen (2007) mukaan suomalaista miestä hoidetaan selvästi huonommin kuin suomalaista naista. Ilmapiiri työterveyshuollossa on sellainen, että miehille tyypillisiin sairauksiin ei kiinnitetä vastaavaa huomiota kuin naisille tyypillisiin sairauksiin. Malmin (2009) mukaan miesten huonommasta hoidosta kertovat esimerkit viittaavat siihen, että miesten alempi elinikä ei johdu pelkästään biologiasta sekä rakenteellisesta syrjinnästä, vaan osin myös miehiin kohdistuvasta suorasta sukupuolisyrjinnästä. Matti Rimpelä (2007) kiinnittää huomiota terveyspolitiikkaan, joka ei ole huomioinut riittävästi miesten ylikuolleisuutta. Esko Länsimies (2007) nostaa esille poikien esinahan suojattomuuden.

Koulutus on kaikin puolin epätasa-arvoista poikien ja miesten kannalta. Tyttöjen arvosanat ovat poikien arvosanoja parempia peruskoulussa. Arvosanalla 8 alkavan keskiarvon sai yli 40 prosenttia tytöistä ja alle 28 prosenttia pojista (2016). Korkeakoulutuksen saaneissa naisten ja miesten ero on Suomessa OECD-maiden suurimpia. Yliopistosta tutkinnon valmiiksi saaneista 64 prosenttia oli naisia (2010). Suurin osa tohtoreiksi valmistuvista on naisia. Luokanopettajaopetuksessa oli aikaisemmin 40 prosentin mieskiintiö, mutta sen poistuttua miesten osuus on laskenut noin 20 prosenttiin.

Maskuliinisuuteen liittyy odotuksia, joita naisilla ei ole. Maskuliinisuuden tavoitteluun sisältyy mieselättäjyyden ja asevelvollisuuden hiljainen hyväksyntä, joka tuottaa miehille paineen elatusvelvollisuuteen perheessä sekä henkisellä tasolla että konkreettisesti (Osmo Kontula 1995). Pleckin (1974) mukaan elättäjyyden yhdistäminen maskuliinisuuteen on taannut perinteisesti sen, että miehet ovat saaneet psykologisen tyydytyksen sellaisten töiden tekemisestä, joista muuten ei saa tyydytystä. Kun miehet saavat tyydytyksen työssä maskuliinisen roolin täyttämisen kautta, heidän töitään ei tarvitse muuttaa mukavammiksi, vaan niitä voidaan muuttaa enemmän tuottaviksi. Maskuliinisuuden normit ja ideaalit voivat olla erittäin hyödyllisiä yhteiskunnan kannalta, koska silloin yhteiskunta voi asettaa ne ehdot, joiden avulla miesten on ansaittava kunnioitus miehinä. Miehiä voidaan silloin motivoida tekemään sellaisia asioita, joita yhteiskunta pitää tarpeellisina. Miesten motivointi mies-tittelin hankkimiseksi pitääkin usein sisällään vaarallisimpien tehtävien suorittamisen, joita muut eivät suostu tekemään Harvat yhteiskunnat ovat antaneet korkeimpia arvomerkkejään miehille, jotka eivät tapa. Se on sosiaalisen lahjonnan tapa saada miehet väkivaltaisiksi (Baumeister 2007).

Miesten lisääntymisoikeudet pitävät sisällään seuraavanlaisia asioita:

  • isyyshuijaukset
  • adoptio-oikeudet
  • jäädytettyjen alkioiden aborttioikeudet
  • miesten oikeudet abortissa
  • miehen oikeus tietää olevansa lapsen isä
  • biologisen isän oikeudet lapseen, joka on syntynyt naisen ollessa avioliitossa toisen miehen kanssa.

Vanhan viisauden mukaan “naisen vartalo on naisen valinta” ja jos mies haluaa oikeuksia lisääntymisessä, niin pitäkööt vetoketjunsa kiinni. Miehille sanotaan: “Teit valintasi, kun harrastit seksiä!”. Samaa periaatetta ei sovelleta naisiin. Tällä hetkellä biologisella isällä ei ole oikeutta tietää omista lapsistaan, jos äiti ei sitä kerro. Ei-biologisella isällä ei ole oikeutta tietää, että hän ei ole lapsen biologinen isä. Äiti sen sijaan tietää aina biologisista lapsistaan. Äiti voi tehdä abortin milloin haluaa tai olla tekemättä abortin, jolloin isä voi joutua tahtomattaan maksumieheksi 18-vuoden ajaksi. Avioitumaton äiti voi antaa jo syntyneen lapsen adoptioon ilman taloudellisia seurauksia. Nainen saa valehdella esim. pillereiden käytöstä ja saattaa sitä kautta miehen 18-vuoden taloudelliseen vastuuseen petoksen kaltaisella teolla. Lapsen syntymän jälkeen oikeudet ovat lähes kokonaan äidillä, jos lapsi on syntynyt avioliiton ulkopuolella. Tilanne lisääntymisoikeuksissa on erittäin epätasa-arvoinen: miehellä ei ole juuri muita lisääntymisoikeuksia kuin housujen pitäminen jalassa.

Äidillä on valta-asema perheessä. Ralf Sundin (2007) mukaan isän roolina on usein toimiminen äidin pikkuapulaisena. Voidaankin kysyä, ulottuuko tasa-arvo perheen käytännöistä päättämiseen: päättäkö perheen käytännöistä useimmiten äiti? Hannele Törrösen mukaan naiset käyttävät kodissa valtaa: Usein naisen vallankäyttö on verhoiltu kodin sääntöihin. Vaikka kodin pitäisi olla perheen yhteinen paikka, nainen katsoo oikeudekseen määrittää yhteiset standardit.

Useissa media-artikkeleissa on tuotu esille, että yksinäisiä miehiä syrjitään asunnonhakijoina. Asuntoilmoituksessa saatetaan sanoa suoraan, että vuokralaiseksi haetaan naista. Asunnottomuus on erityisesti miehiä vaivaava ongelma, mutta valtio ei ole tehnyt mitään miesten syrjinnän estämiseksi vuokra-asuntomarkkinoilla.

Yhteiskunnassa on monia miesten kannalta ongelmallisia ajattelumalleja. Kuka tahansa sanomalehtiä lukeva törmää fraasiin “naiset ja lapset” uhreista puhuttaessa. Fraasi tarkoittaa käytännössä sitä, että naisten ja lasten elämää pidetään miesten elämää arvokkaampina (Baumeister 2007). Naiseus esitetään usein parempana kuin mieheys. Naisia saatetaan pitää moraalisesti miehiä parempina: rakastavina ja huolehtivina. Miesten fyysinen vahingoittaminen esitetään usein hauskana tapahtumana. Televisio-ohjelmissa saatetaan esim. potkia miestä jalkoväliin ja sitä pidetään huvittavana. Käsitys miehistä lasten seksuaalisina hyväksikäyttäjinä tai raiskaajina saattaa estää miesten pääsyn esimerkiksi lastenhoitajiksi tai ylipäätään estää miehiä hakeutumasta sellaisiin ammatteihin, joissa he saattaisivat altistua lasten hyväksikäyttösyytöksille. Feminismin voittokulun myötä yhteiskuntaan on syntynyt käsitys naisista alistettuna ja sorrettuna sukupuolena. Tuo käsitys on miehille vahingollinen, koska se asettaa naiset lähtökohtaisesti syrjityn sukupuolen asemaan (Malmi 2009). Yhteiskunnassa vallitsee käsitys siitä, että vallassa olevat miehet käyttäisivät valtaansa kaikkien miesten hyväksi. Zohrab (2002) käyttää ilmiöstä termiä ”frontman fallacy”. Vallassa olevat miehet toimivat kuitenkin enemmän naisten kuin muiden miesten auttamiseksi.

Miksi miesten ongelmista ei tule tasa-arvo-ongelmia

Miehellä, joka puolustaa aviomiestä vaimoa vastaan tai miehiä naisia vastaan, on yhtä paljon mahdollisuuksia kuin liikennepoliisilla, joka yrittää pysäyttää hullun koiran puhaltamalla kahteen pilliin yhtä aikaa. (Ring Lardner)

Me pidämme luonnollisena, että miesten tulisi suojella naisia. Se on niin luonnollista, että se jää helposti huomaamatta. Evoluutioperspektiivin mukaan miesten halu suojella naisia on biologinen imperatiivi ja miesten geneettinen etu. Herrasmiesmäisyys on seurausta siitä seksuaalivalinnan komponentista, että miehet kilpailevat toisiaan vastaan naisten suosiosta. Mies joka suojelee naisia, pääsee naisten suosioon, jolloin ”herrasmiehen geenit” pääsevät jatkumaan seuraavaan sukupolveen. Mies joka puolustaa miehiä naisia vastaan, joutuu naisten epäsuosioon ja huonompaan asemaan lisääntymiskamppailussa. Evoluutioperspektiivistä käsin voidaankin ennustaa, että miehet ovat biologisesti ohjelmoituja puolustamaan naisia muita miehiä vastaan. Päinvastainen strategia olisi evolutiivisesti tarkastellen toivoton (Driscoll & Davis 2009).

Pasi Malmin (2009) mukaan tasa-arvopolitiikka on eräs yhteiskunnan matriarkaalisista sfääreistä. Tasa-arvoviranomaiset eivät tee juuri mitään ehdotuksia miesten aseman parantamiseksi, ellei noiden ehdotusten ajatella parantavan myös naisten asemaa siinä sivussa tai päätarkoituksena. Saman näkökohdan toi esille Miessakkien puheenjohtaja Tomi Timperi (2008), joka on toiminut miesnäkökulman edustajana Tasa-arvoasioiden neuvottelukunnassa. Timperin mukaan pelkästään miesten asemaa parantavia aloitteita oli lähes mahdoton saada lävitse, ellei niihin liittynyt naisten aseman parantamisen ulottuvuutta.

Anne Moilanen (2008) huomioi feministisessä Tulva-lehdessä virallisten tasa-arvodiskurssien ja miesasiamiesten esittämien kriittisten diskurssien erillisyyden:

Suomalaisten miesasiamiesten masinoimalla feminismin vastaisella keskustelulla ei välttämättä ole mitään yhteyttä siihen, mitä tasa-arvopolitiikassa faktisesti tapahtuu. Mediakeskustelu ja tasa-arvopolitiikka ovat – onneksi – eri asioita.

Koska feministisillä järjestöillä on paljon enemmän symbolista, taloudellista ja poliittista valtaa kuin miesjärjestöillä, ne kykenevät esittämään naiset syrjittynä ryhmänä, joka ansaitsee huomattavia etuja ja suotuisaa kohtelua hyvinvointivaltiolta. Tässä poliittisessa pelissä miesjärjestöt suljetaan tasa-arvopolitiikan ulkopuolelle, koska julkisten viranhaltijoiden voi olla vaikea ymmärtää, miten dominoiva ja syrjivä sukupuoli voi itse olla syrjitty joillakin elämänalueilla (Malmi 2009).

Miehet kokevat miesten ongelmista puhumisen usein epämiehekkääksi valittamiseksi ja toteavat Harri Haanpään tavoin: ”Kun kuulen sanan miesliike, otan jalat alleni.” (HS-raati 2007). Miesten ongelmista puhuminen ei nauti suurta kannatusta naisten, median tai edes miesten itsensä parissa. Miehen on vaikeaa toteuttaa maskuliinisuuden ideaalia ja toimia miesasiamiehenä samanaikaisesti. Miesten suuri enemmistö haluaa mieluummin miehekkään herrasmiehen imagon kuin valittavan miesasiamiehen imagon. Miehet sosiaalistetaan pienestä pitäen valittamisen välttelyyn ja ”oman onnensa seppä” ideologiaan, joten yleensä miesten mieliin ei edes juolahda, että heillä voisi olla tasa-arvo-ongelmia.

Miesten tasa-arvon tulevaisuus

Feminismi on noussut viimeisen vuoden aikana ennen näkemättömään kukoistukseen. Feministinen puolue on laitettu tulille, eduskuntaan on perustettu feministinen verkosto, useita feministisiä kirjoja on julkaistu ja Suomeen on tulossa Women of the World tapahtuma. Kaikki tuutit ovat pullollaan feminismiä.

Mediassa ei liene ainuttakaan miesten tasa-arvosta kiinnostunutta toimittajaa, jos pari kertaa vuodessa feministit haukkuva Loka-Laitinen jätetään laskuista. Sen sijaan media haastattelee kritiikittömästi feministisiä pop-julkkiksia, joihin voidaan lukea muun muassa Rosa Meriläinen, Saara Särmä, Eveliina Talvitie, Katju Aro, Maryan Abdulkarim ja Koko Hubara. Paljoakaan valehtelematta voin sanoa, että olen kuullut kymmenittäin heidän haastatteluitaan mediassa viime aikoina. Toimittajat eivät uskalla tai osaa esittää kritiikkiä pop-feministien ilosanomaa kohtaan, joten lopputulos muistuttaa enemmän monologia kuin normaalia toimittajan työtä.

Menestyneimmistä poliitikoista ei löydy yhtään miesasiamiestä. En ole koskaan kuullut Matti Vanhasen, Eero Heinäluoman tai Petteri Orpon puhuvan miesten tasa-arvo-ongelmista. Feministisiä uusherrasmiehiä löytyy tukuittain aina Paavo Arhinmäestä Ville Niinistöön asti. Eduskunnassa on muutama miesten tasa-arvosta puhunut kansanedustaja, kuten Juho Eerola ja Kari Uotila. Akateemisessa maailmassa ei liene yhtään miesten tasa-arvosta puhuvaa professoria.

Miesten tasa-arvon tulevaisuus ei näytä hyvältä, sillä mediassa, tieteessä tai politiikan huipulla ei ole miesasiamiehiä. Miesten tasa-arvoa ajaville yhdistyksille ei anneta rahoitusta tai vaikutusvaltaa. Tavallisia kadunmiehiä miesten tasa-arvo ei kiinnosta tai siitä puhuminen saattaa tuntua jopa vastenmieliseltä. Feminismi on kuin Manchester United ja miesasiamiehet kuin Kauhavan pallokerho – tasaväkistä ottelua on turha odottaa.

Henry Laasanen

LÄHTEET:

Baumeister Roy. 2007. Is there anything good about men?. https://psy.fsu.edu/~baumeisterticelab/goodaboutmen.htm

Boyse, James. 1994. Manufacturing concern: Worthy and unworthy victims. Headline coverage of male and female victims of violence in Canadian daily newspapers, 1989 to 1992. Dissertation.

Clatterbaugh, Kenneth. 1997. Contemporary Perspectives on Masculinity: Men, Women, and Politics in Modern Society. Second Edition. Boulder, Colorado: Westview Press.

Driscoll, Richard & Davis, Nancy. 2009. You Still Don’t Understand.

Farrell, Warren. 1994. The myth of male power. New York: Berkley.

Goldberg, Herb. 1976. Hazards of being male. Surviving the myth of masculine privilege. Gretna, LA: Wellness Institute.

Harisalo, Risto & Miettinen, Ensio. 1995. Vastuuyhteiskunnan peruslait. Tampere: Tampere University Press.

Heinonen, Jari. 2006. Työläismies ahdingossa: Kolme miessukupolvea rakennemuutosten Suomessa. Helsinki: Yliopistopaino.

Holli, Anne Maria. 2002. Suomalaisen tasa-arvopolitiikan haasteet. Teoksessa A. M. Holli, T. Saarikoski ja E. Sana (toim.), Tasa-arvopolitiikan haasteet. Helsinki: WSOY. 12–31

Holter Ø.G. 2003.  Can men do it? Men and gender equality – the Nordic experience. Copenhagen: TemaNord510.

Hännikäinen, Timo. 2009. Ilman. Savukeidas.

Kortteinen, Matti. 1982. Lähiö: Tutkimus elämäntapojen muutoksesta. Keuruu: Otava

Kotro, Arno ja Sepponen, Hannu (toim.) 2007. Mies vailla tasa-arvoa. Helsinki: Tammi.

Kuusipalo, Jaana 2002. Mitä on se tasa-arvo, jota tasa-arvopolitiikka tavoittelee? Teoksessa A. Holli, T. Saarikoski ja E. Sana (toim.), Tasa-arvopolitiikan haasteet. Helsinki: WSOY. 208–220.

Laasanen, Henry. 2008. Naisten seksuaalinen valta. Jyväskylä: Multikustannus.

Malmi, Pasi. 2009. Discrimination against men: Appearance and causes in the context of a western welfare state. Väitöskirja.

Pleck, Joseph. 1974. Men’s power with women, other men, and in society: A men’s movement analysis.

Siltala, Juha. 1994. Miehen kunnia: Modernin miehen taistelu häpeää vastaan. Keuruu: Otava.

Tarkki, Jarmo. 1998. Tasa-arvo umpikujassa. Teoksessa J. Tarkki ja T. Petäjäniemi, Tasa-arvo: Saavutuksia ja haasteita. Juva: Atena Kustannus.

Zohrab, Peter. 2002. Sex, lies & feminism. New Zealand equality education foundation. http://www.nzmera.orconhosting.net.nz/contents.html