Tiedetoimittaja Marko Hamilon tie perussuomalaiseksi ei ole ollut se kaikkein tavallisin. Hamilo käy uutuuskirjassaan Tiede ja populismi – Perussuomalaiset tiedetoimittajan silmin (Kiuas 2024) läpi tarinansa, joka kulkee vasemmistolaisilta yliopistokampuksilta nuorsuomalaisten mediapomoksi ja punavihreän valtamedian ytimestä perussuomalaisen kansanliikkeen vaikuttajaksi. Omakohtaisten muistelmien lisäksi kirja keskittyy analysoimaan perussuomalaisten keskeisiä poliittisia teemoja, joita tarkastellaan populismin ja tieteen viitekehyksessä.
Miten nuoruudessaan vihreitä sympanneesta liberaalista lintubongarista sitten tuli sähköautoileva perussuomalainen?
Hamilo kertoo homman lähteneen liikkeelle pitkälti faktantarkistuksesta. Jussi Halla-ahon kasvattaessa suosiotaan blogikirjoituksillaan vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen jälkipuoliskolla alkoi tuolloin vielä valtamedian palveluksessa ollut Hamilo kiinnostua maahanmuuttoon liittyvistä kysymyksistä. Pintaa raaputtaessa paljastui, ettei kaikki median Halla-ahosta kirjoittama pitänytkään paikkansa – eikä median ruusuisille väitteille maahanmuutosta näyttänyt myöskään löytyvän katetta.
Sama toistui myös EU:n, euron ja monen muun kysymyksen kanssa. Tieteen ja faktojen nimeen vannoneen tiedetoimittajan suunta alkoi viedä kohti perussuomalaisia.
Hamilon keskeisiä teesejä kirjassa onkin se, että katsottaessa vaikka maahanmuuttoon, Euroopan liittovaltiokehitykseen tai euroon liittyviä ongelmia, niin perussuomalaiset ovat rakentaneet kritiikkinsä kylmiin faktoihin, kun taas vastapuolen edustajat näyttäytyvät populistisina helppoheikkeinä, jotka ratsastavat tunteilla ja yksinkertaistuksilla.
Aktiivisesti Suomen Perustan kirjoittajana ja toiminnanjohtajanakin toiminut Hamilo antaa myös kiitosta monille ajatuspajan tutkimuksille, joita perussuomalaiset poliitikot ovat voineet käyttää tämän faktapohjaisen päätöksenteon tukena. Hamilo nostaa esiin muun muassa Samuli Salmisen tutkimukset maahanmuuton julkisen talouden vaikutuksista sekä Matti Virenin ja Heikki Koskenkylän raportit EU:n liittovaltiokehityksen varjopuolista. Hamilon oma klassikko Punavihreä kupla ansaitsee tulla myös mainituksi tässä yhteydessä, sillä se jos mikä ajatuspajan teoksista on vaikuttanut yleiseen tietoisuuteen median puolueellisuudesta ja punavihreä kupla on muodostunut jopa yleiseksi käsitteeksi.
Jos Hamilo on kulkenut vaiherikkaan tien kansanliikkeen pariin, niin hän muistuttaa, että myös perussuomalainen puolue on elänyt monenlaisten vaiheiden läpi. Puolueen asialinjan todetaankin jalostuneen soinilaisten, etnonuorten ja radikaaleimpien koronakriitikkojen hajaannuttua vuosien varrella pikkupuolueisiinsa, eikä Hamilo jää kaipaamaan näistä ketään.
Vaikka Hamilo kehuu puolueen ympäristörealistista linjaa oikeaksi ja näkee puolueen toimineen korona-aikana lähinnä hyvänä sparraajana hallituksen toimille, niin silti tiedetoimittajaa harmittaa se, että hänen mielestään puolueen ympärillä liikkuu edelleen turhan paljon epätieteellisin argumentein ilmastonmuutoksesta tai koronasta puhuvia. Myöskään puolueen kriittinen asenne koronapassia kohtaan ei saa kirjoittajalta kiitoksia.
Netti on toki täynnä jos minkälaisia epätieteellisiä väitteitä – mitäpä sieltä ei löytyisikään – mutta Hamilo antaa ehkä liian suuren painoarvon tällaiselle sananvapauden vastinparina olevalle välttämättömälle pahalle. Voikin miettiä, että eikö sosiaalisen median äkkivääriä mielipiteitä huolestuttavampaa ole kuitenkin se, että johtavat poliitikot, asiantuntijat ja virkamiehet esittävät päivästä toiseen vakavalla naamalla ilmeisen epätosia väitteitä esimerkiksi siitä, että maahanmuutto vahvistaisi julkista taloutta, mikä on epätieteellisyydessään saman kaliiberin väite, kuin että maa olisi litteä?
Simo Grönroos
Marko Hamilo: Tiede ja populismi – Perussuomalaiset tiedetoimittajan silmin, Kiuas 2024.