Kulkeeko historia kohti edistystä vai onko se sarja kulttuurien ja kansojen nousuja ja romahduksia? Taantuvatko kulttuurit ulkoisien vai sisäisten tekijöiden paineessa? Miten oman kulttuurin inhoaminen liittyy tähän?
Ruotsalaistaustainen filosofi ja antiikintutkija Benedict Beckeld pohtii näitä kysymyksiä länsimaista itseinhoa käsittelevässä kirjassaan Western Self-Contempt: Oikophobia in the Decline of Civilizations. Hänen johtopäätöksensä on se, että tiede kyllä edistyy, mutta kulttuurit kulkevat syklisesti alkuaikojen muihin vihamielisesti suhtautuvasta ksenofobiasta loppuaikojen itseinhoon eli oikofobiaan.
Syklinen historiankuva ei ole uusi asia, ja siitä on kirjoitettu niin 1900-luvun alun kulttuurifilosofi Oswald Spenglerin teoksissa, joissa kulttuurien nähtiin syntyvän elävän ja kuolevan kuten ihminen, kuin vaikka muinaisissa hindulaisissa kirjoituksissa, joissa historian nähtiin kulkevan kultaisen ajan Satya Yugan ja pimeän ajan Kali Yugan väliä.
Termin oikofobia (kreik. oikos = koti, fobia = pelko) on taas lanseerannut brittiläinen filosofi Roger Scruton (1944-2020), mutta kuten Beckeld osoittaa, ainakin länsimaissa omaa kulttuuria ylenkatsova itseinho on ollut jo vuosituhansien ajan yksi kulttuurien kehityksen aste – niistä se viimeinen.
Beckeldin mukaan oikofobia syntyy kulttuurin ollessa huippuvaiheessaan, jolloin kasvanut vauraus synnyttää joutilaan luokan, joka ei joudu taistelemaan olemassaolostaan ja joka alkaa lopulta sotimaan mm. tylsyyden ja pätemisen tarpeen takia omaa kulttuuriaan vastaan. Tähän liittyy kaiken omaan kulttuuriin liittyvän leimaaminen rasistiseksi ja vanhoilliseksi sekä kritiikitön suhtautuminen kaikkiin vieraisiin kulttuureihin ja valtakulttuurista poikkeavaan.
Oikofobi asettaa Beckeldin mukaan itsensä muiden yläpuolelle ja katsoo olevansa maamiehiään parempi, koska uskoo yhteen ihmisyyteen, jossa omalla kulttuurilla ei ole erityisasemaa. Esimerkiksi kasvissyönti ja itämaiset mysteeriuskonnot ovat myös olleet joutilaaseen luokkaan kuuluvien oikofobien keinoja erottaa itsensä rahvaasta.
Vaikka eliitti on Beckeldin mukaan eniten vieraantunut omasta kulttuuristaan, hän näkee oikofobian etenevän myös tavan kansan keskuudessa, kun esimerkiksi sosiaalivaltion kasvu tekee ihmiset riippuvaisiksi erilaisista tuista, mikä lievittämisen sijaan päinvastoin kasvattaa ihmisten tyytymättömyyttä yhteiskuntaa kohtaan ja luo pohjaa oikofobialle. Ulkoiset viholliset vähentävät Beckeldin mukaan oikofobista ajattelua, mutta toisaalta sodat voivat yhtä lailla myös lisätä tavallisen kansan tyytymättömyyttä ja sitä kautta oikofobiaa, jos ne saavat kansan kiinnittämään huomion siihen, mitä oikeuksia siltä puuttuu; oli kyseessä sitten Vietnamin sodan nuoret veteraanit – jotka kelpasivat sotimaan, mutta eivät voineen vielä äänestää tai ostaa olutta – tai Krimin sodassa taistelleet venäläiset maaorjat.
Beckeld nostaa myös esiin paljon oikofobisia piirteitä omanneen Ranskan vallankumouksen käynnistyneen nimenomaan reformien aloittamisen jälkeen. Tämä voi kertoa siitä, miten uudistusyritykset voivat laukaista kritiikin tulvaportit jo alkujaan väärille urille ajautuneesta yhteiskunnallisesta kehityksestä, mutta Beckeld unohtaa hyvissä ajoin tehtyjen sosiaalisten uudistusten ja demokratiakehityksen arvon, jotka voivat estää jo etukäteen yhteiskunnallisten jännitteiden syntyä.
Joka tapauksessa lopputulos oikofobian etenemisestä on Beckeldin mukaan se, että yhteiskunta hajoaa lopulta toinen toisiaan vastaan sotiviksi eturyhmiksi. Kirjoittaja lisäksi muistuttaa, että monikulttuurisuus kasvattaa oikofobiaa hajottamalla yhteiskunnan sisäistä koheesiota, mikä tietysti taas lisää oikofobiaa ja johtaa noidankehään, jossa monikulttuurisuus lisääntyy entisestään.
Teoksessa käydään läpi esimerkkejä kulttuurien sykleistä, jotka kulkevat kunnian päivien kautta itseinhoon ja taantumiseen. Ranskalaisen kulttuurin Beckeld näkee saavuttaneen huippunsa juuri ennen suurta vallankumousta, brittiläisen viktoriaanisen ajan puolessa välissä 1800-luvun jälkipuolella ja yhdysvaltalaisen toisen maailmansodan jälkeen.
Oikofobia on yhtä lailla vaikuttanut jo antiikin ajoista lähtien, ja varhaisena esimerkkinä kirjoittaja nostaa esiin kreikkalaisen näytelmäkirjailijan Aiskhyloksen teoksen Persialaiset (472 eaa.), joka on hänen mukaansa ensimmäisiä vihollisen puolen ottaneita kirjallisia teoksia. Oikofobian tuoreempina kirjallisina edustajina Beckeld nostaa esiin ranskalaisten postmodernistien, yhdysvaltalaisten beat-kirjailijoiden ja Frankfurtin koulukunnan filosofien teokset. Hän myös painottaa valistuksen ajan ajattelijoiden ja Karl Marxin vaikutusta oikofobiseen ajatteluun.
Enemmän historiaan keskittyneen Beckeldin esittelemän oikofobian nykyisinä manifestaatioina lukija voi taas nähdä avointen ovien maahanmuuttopolitiikan, itseruoskivan ilmastopolitiikan ja vallan kansallisvaltioilta pois työntävän globalismin. Oikofobia näkyy yhtä lailla kaiken poikkeavan pyhittävänä ja enemmistöä syyllistävänä woke-ajatteluna. ilmiö selittää myös sen, miksi faktat ja argumentit eivät tunnu usein enää toimivan poliittisen keskustelun välineinä – tietyn politiikan selittäminen yhteiskunnan kannalta turmiolliseksi ei auta, jos vastapuolen tarkoituksena on nimenomaan romuttaa yhteiskunta.
Kulttuurien taantuminen oikofobian myötä on evoluution kannalta omituinen ilmiö. Kirja ei käsittele ilmiön merkitystä evoluutiolle/kulttuurievoluutiolle, mutta lukija voi herätä pohtimaan asiaa myös siitä näkökulmasta, että onko oikofobialla kenties joku merkitys koko ihmislajille. Jos ajatellaan, että lajin säilymisen kannalta olisi edullista, että lajin sisällä on kulttuurista ja etnistä varianssia, niin ehkä ilman oikofobista kehitystä kukoistukseen noussut kulttuuripiiri jatkaisi vain kasvuaan ja jyräisi alleen lopulta koko muun maailman valtioineen ja kansoineen?
Ksenofobian ja oikofobian vaihtelua tarkastellaan teoksessa pitkälti aatehistorian ja kulttuurin näkökulmasta. Ilmiötä voidaan tarkastella myös sosiologian ja psykologian kautta, joita Beckeld ei kuitenkaan käytä analysointinsa työkaluina. Esimerkiksi yhdysvaltalaiset Theodore Roszak ja Ronald Inglehart ovat tarkastelleet teoksissaan 1960-luvulla tapahtunutta arvojen muutosta, jossa kiteytyy hyvin Beckeldin kuvaama oikofobinen kehitys. Tuolloin törmäsivät turvallisuutta ja materialistista vaurautta painottaneen sodan käyneen sukupolven ja turvallisuuden sekä talouskasvun maailmassa kasvaneiden suurten ikäluokkien arvot, joiden pohjalta syntyivät hipit, sodanvastainen liike ja opiskelijaradikalismi.
Voidaankin miettiä, ovatko kansa ja perhe tietyn kehitysvaiheen luomia selviytymiskeinoja, jotka jäävät myöhemmissä kehitysvaiheissa vaurauden ja turvallisuuden kasvaessa vähemmälle käytölle? Jos ne kuitenkin unohdetaan täysin hyvinä päivinä, ollaan pahoina päivinä pulassa, kun kansan ja perheen suojaa tarvittaisiin.
Mitä oikofobialle on sitten tehtävissä?
Uskonto on Beckeldin mukaan parhain suojavarustus oikofobiaa vastaan, mutta pohjimmiltaan sivilisaation kehitystä ei hänen mukaansa voi estää, ainoastaan hidastaa. Toisaalta Beckeld nostaa esiin Trumpin ja Brexitin olleen tavallisen kansan vastaiskuja oikofobiaa vastaan, joten historian suunta ei ole kiveen kirjoitettu.
Beckeldin mukaan vaurauden myötä perheen merkitys myös vähenee, mikä vaikuttaa suuresti oikofobian kasvuun, sillä perhe on instituutiona hänen mukaansa sivilisaation säilymisen ytimessä. Perheen arvostus ja perhepolitiikka voivat siis olla avainasemassa myös oikofobian vastaisessa taistelussa.
Beckeld nostaa esiin sen, että kulttuurin kehitysvaiheita ei voi arvottaa keskenään. Kulttuurin brutaali ksenofobinen varhaisvaihe ei ole hänen mukaansa välttämättä sen miellyttävämpi aika elää kuin loppuvaiheen feminiininen oikofobia. Onkin tuhannen taalan kysymys, miten heiluriliike voitaisiin pysäyttää ja löytää kultainen keskitie, jossa omasta kulttuurista pidetään kiinni ilman sotaisaa vihamielisyyttä muita kohtaan ja muita kulttuureita pystytään kunnioittamaan ilman oman kulttuurin halveksimista?
Simo Grönroos
Benedict Beckeld: Western Self-Contempt – Oikophobia in the Decline of Civilizations
Northern Illinois University Press, Ithaca & London 2022.