Euromaiden yhteinen rahapolitiikka vaikeuttaa Euroopan kansantalouksien sopeutumista. Rahaliiton purkamisen sijaan päättäjät tyrkyttävät ratkaisuksi tulonsiirtojen ja yhteisvastuiden liittovaltiota. Talousasiantuntija Juhani Huopainen pohtii tässä kirjoituksessa sitä, miten eurovaluutan rakenteelliset ongelmat ovat ajaneet Euroopan liittovaltiokehitystä – ja minkälaisia liittovaltioprojekteja on edessä, joihin päättäjien tulee lähitulevaisuudessa ottaa kantaa.
Johdanto: EU:n fundamentti ongelma: yhteinen rahapolitiikka ja kansalliset budjetit
Tämän ei pitänyt mennä näin. Yhteisvaluutan piti lisätä hyvinvointia. Jokaisen maan oli tarkoitus vastata omasta talouspolitiikastaan. Yhteisvelkoja ja tulonsiirtoja ei pitänyt tulla, ja jos joskus jossain puhkeaisikin kriisi, asia olisi sijoittajien ongelma.
Yhteisvaluutan käyttöönotto poisti kansalliset valuutat ja korkotasot. Kansalliset valuuttakurssit eivät enää joustaneet jäsenmaan taloussuhdanteen mukaan. Hyvällä onnella ylikansallinen korkotaso ei ollut pahasti pielessä, vaikka se harvoin oli optimaalinen.
Kun jokin euromaa ajautuu matalasuhdanteeseen, ilman valuuttajouston mahdollisuutta talouden toipuminen on tavanomaista hitaampaa. Heikentyneen kilpailukyvyn maiden on vaikeaa sopeuttaa talouttaan. Budjettivajeet ovat siksi suurempia ja ne kestävät pitempään. Veronkorotukset tai budjettileikkaukset, eli julkisten etuuksien ja palveluiden leikkaaminen, eivät ole poliittisesti suosittuja. Työmarkkinoiden jäykkyyksien takia palkat sopeutuvat hitaasti vastaamaan heikentynyttä kilpailukykyä.
Kasvua tavoitellessaan monet jäsenmaat yrittävät veronalennuksia ja valtion yritystukien ja investointien kasvattamista, mikä kasvattaa budjettivajeita. Kun pitkään jatkuneiden budjettivajeiden seurauksena kansallinen velkakuorma kasvaa liian raskaaksi, aletaan huutaa apuun eurooppalaisia ratkaisuja. Yhteinen velka ja jäsenmaiden väliset tulonsiirrot eivät kuitenkaan poista euron aiheuttamaa sopeutumisvaikeutta tai pyyhi ylivelkaisten maiden velkasaldoa pois. Ratkaisunhetkeä lykätään hamaan tulevaisuuteen ja ongelma kasvaa entisestään.
Kokonaiset kansantaloudet politisoituvat, kun uusi arki on riippuvuutta jatkuvista tulonsiirroista. Päätösvalta siirtyy kansalliselta tasolta EU-koneistolle ja suurten maiden poliittiselle johdolle. Yhteisvaluutta, sen aiheuttama taloudellinen heikkous ja ohjaus kohti “liittovaltiota”, joka on vain huonosti peiteltyä ylikansallista valtiokapitalismia, tuovat tullessaan riidat. Taloudellinen näköalattomuus ja kansallisen itsemääräämisoikeuden menetys luovat tyytymättömyyttä. Poliittisia jakolinjoja muodostuu niin maiden sisälle kuin niiden välille. Pohjoisen ja eteläisen Euroopan edut ovat ristiriidassa.
Tämä tuskin on Euroopan etu. Tämä ei ole välttämättä edes EU:n etu. Euron piti yhdistää, mutta se hajottaakin unionia. Vaikka EU voi olla tyytyväinen sen toimi- ja mielivallan kasvaessa kansallisen itsemääräämisoikeuden kustannuksella, mikäli EU ei pysty tarjoamaan pysyvää ratkaisua euro-ongelmaan, lopulta myös EU:lle käy huonosti.
Euroopan tulevaisuudesta ja Suomen omista ratkaisuista tulisi käydä laajaa kansallista keskustelua. Sitä ei kuitenkaan käydä. Syitä tälle on useita.
Suurin osa potentiaalisista keskustelijoista ei edes ymmärrä ongelman olevan olemassa. Ne, jotka ymmärtävät, varovat ajautumista mainehaittaan – mikä on hieman outoa, kun kyse kuitenkin on laajasti tutkitusta taloustieteen aiheesta. Pelätään tosiasioiden tunnustamista, koska sellainen olisi “epäeurooppalaista” tai “juuri sitä, mitä Putin haluaa”.
Rationaalinen selityskin löytyy. Ehkä virkakoneistossa ja ekonomistien parissa tiedetään euron ongelmat, mutta koska euron purkamista kokonaan tai osittain pidetään mahdottomana, on vain helpompi ajelehtia eteenpäin hallitsemattomalla liittovaltiotiellä.
Markkinatalouden kannattajat, jotka vaativat esimerkiksi työmarkkinoille lisää joustoa ja kammoavat ajatusta kiinteistä hinnoista, voivat kuitenkin samalla kannattaa vilpittömästi valuuttaliiton kautta tulevaa kiinteää valuuttakurssia, joka ei kansallisiin olosuhteisiin reagoi. Osa talousoikealla ajatteli, että yhteisvaluutta ohjaa suurempiin työmarkkinajoustoihin ja budjettikuriin. Harvemmin oikeistossa hahmotetaan, että työmarkkinoiden jousto ei ole eikä tule kasvamaan riittävästi, että yhteisvaluutan aiheuttama sopeutumisjarru poistuisi. Lopputuloksena oikeistolaisten pyrkimyksille olemme siirtyneet Euroopassa valtiokapitalismiin, eli yhteisvastuisiin ja tulonsiirtoihin.
Mikä siis on Euroopan tai EU:n “yhteinen etu”? Kenen vastuulla sen toteuttaminen ja kustannukset ovat? Entä mikä on Suomen kansallinen etu?
90-luvun lama oli eurokriisi
Suomessa hyvin harva hahmottaa 90-luvun alun kokemusten olleen mantereen laajuinen yhteisvaluuttakriisi. Harva hahmottaa kaikille maille samasta valuuttakurssista aiheutuvan ongelmia, sillä monille kansallinen rahapolitiikka on vain devalvointeja ja kaksinumeroisia korkoja. Ei ymmärretä, että Suomessa oli kaksinumeroiset korot sen takia, että valuuttamme markka oli kytketty eurooppalaiseen valuuttajärjestelmään, ja kun Saksa nosti kansallisen korkotasonsa kymmeneen prosenttiin, muiden maiden oli nostettava omaa korkotasoaan ainakin Saksan tasolle. 80-luvun velkabuumi päättyi globaaliin kiinteistölamaan, ja jäsenmaat, jotka olivat sitoneet valuuttansa sekä sitä myöten korkotasonsa eurooppalaiseen standardiin, joutuivat taloudellisiin vaikeuksiin. Lopputuloksena joka ikinen maa Euroopassa Suomesta Ruotsiin, Iso-Britanniasta Ranskaan, joko kellutti tai devalvoi valuuttansa. Tämä päätti 90-luvun alun eurokriisin.
2010 finanssikriisi oli eurokriisi
Sitten tuli finanssikriisi ja sen perään eurokriisi. Euron ensimmäisten elinvuosien aikana yhtäältä sijoittajien näkemä valuuttakurssiriskin katoaminen ja toisaalta aiemmin kaksinumeroisiin korkoihin tottuneiden devalvoitumista harrastaneiden maiden innostus mataliin korkoihin yhdessä loivat velkabuumin. Välimeren maat velkaantuivat ulkomaille huimasti, ja finanssikriisin myötä näiden maiden kyky hoitaa kasvanutta velkataakkaansa romahti.
Kyse oli ahtaasti tarkasteltuna velkakriisistä, mutta yhteisvaluutta toimi kriisimaiden velkaantumisen moottorina. Luotottajat olisivat tuskin olleet valmiita yhtä suuriin riskisijoituksiin ilman rahaliiton tuomaa valuuttakurssiriskien poistumista ja kaikille jäsenmaille samaa matalaa keskuspankkikorkoa.
Euron perustamisen jälkeen kansallinen valuuttakurssi ei enää joustanut, taantuma ei helpottanut ja budjettivajeet paisuivat. Syntyi velkakriisi, jossa yksityisen sektorin myöntämät luotot eurokriisimaille siirrettiin pelastuspaketeilla ja -välineillä euromaiden yhteiseksi velaksi. Yksityinen sektori, erityisesti ranskalaiset ja saksalaiset pankit, välttyivät tappioilta ja nurin menemiseltä, mutta samalla tuli rikottua EU:n perussopimusten keskeinen kohta. Jokaisen maan piti itse vastata omasta velastaan ja omasta budjetistaan, ja sijoittajien piti olla itse vastuussa tappioistaan.
Koronakriisi oli eurokriisi
Vuoden 2020 koronakriisissä EU-maat joutuivat sopeutumaan rajoitustoimien aiheuttamaan taloudellisen toimeliaisuuden romahtamiseen, mistä seurasi verotulojen lasku ja valtion menojen räjähdysmäinen kasvu. Eurokriisin jäljiltä ylivelkaiset ja kitukasvuiset Etelä-Euroopan maat kärsivät lisäksi turismin äkillisestä romahtamisesta. Koska valuuttakurssit eivät joustaneet, kriisi osui jälleen kerran pahiten niihin maihin, joilla oli vähiten julkisten talouksiensa puolesta elvytysvaraa.
EU keksi ehdottaa ratkaisuksi elpymispakettia, johon “rikkaat” maat maksavat enemmän, ja josta “köyhät” maat saavat enemmän.
Viime vaalikaudella eduskunta käsitteli Marinin hallituksen hyväksymää elpymispakettia. Suomi maksoi siitä 6,6 miljardia euroa, ja sai potista itse noin 2,2 miljardia euroa. Loppu meni lahjana muille maille. Harva huomasi, että kun paketista neuvoteltiin EU-maiden johtajien kesken, Italian pääministeri ilmoitti, että mikäli paketin varoja saisi käyttää vain terveysmenoihin, Italia eroaisi eurosta. Elpymispaketin vakuutettiin olevan tarkkarajainen ja kertaluonteinen. Tarkkarajaisuudesta kertoo kaiken oleellisen sen, että Suomen lopullinen maksuosuus kasvoi korkojen nousun myötä huimasti alunperin ilmoitetusta, ja että terveysmenojen sijaan rahoilla päädyttiin remontoimaan Italialaisten koteja ja tekemään “vihreitä” investointeja. Kertaluonteisuudenkin uskottavuus on koetuksella, sillä vaikka elpymisvälineen maksatukset eivät ole vielä edes päättyneet, EU:n johtajien suulla sen kerrotaan toimivan nyt puolustusteollisten hankkeiden ja Ukrainan tukemisen pohjana.
Euro on ikuisia tulonsiirtoja ja yhteistä velkaa
EU pyrkii ratkaisemaan rahaliiton fundamentaalia ongelmaa kasvattamalla aina tilaisuuden tullen EU:n budjettia ja jäsenmaiden välisiä tulonsiirtoja sekä siirtämällä toimivaltaa jäsenmailta EU:lle. Yhteinen velka on ylivelkaisten jäsenmaiden takia välttämätön osa tätä tavoitetta. Tulonsiirtoluonnetta hämärretään luomalla kaikille paketeille sellaiset säännöt, että varat kerätään sopivilta mailta ja ohjataan sopiville maille. Onko Suomen aito etu muodostaa tulonsiirto- ja yhteisvelkaliitto kylmästi kansallista etua ajavien jäsenmaiden kanssa? Uskooko kukaan, että sellainen liitto pysyisi sääntöpohjaisena ja tarkkarajaisena?
Mikäli tavoitteena on torjua eurooppalainen pysyvä tulonsiirtoliittovaltio, siitä loogisesti seuraa, että ei kannata euroa. Mikäli kannattaa euroa, kannattaa samalla tulonsiirtoliittovaltiota. Suomessa lehdistö, puoluejohtajat ja etujärjestöt kuitenkin pitävät kiinni tarinasta, että “reilu euro” ilman pysyviä tulonsiirtoja olisi mahdollinen. Aihe on arka ja siihen kytkeytyy merkittäviä taloudellisia ja poliittisia intressejä.
Olisi toivottavaa, että tämä keskustelu nytkähtäisi Suomessa liikkeelle. Se on kuitenkin epätodennäköistä, sillä etujärjestöt ja lehdistö eivät osaa eivätkä ilmeisesti halua tätä keskustelua käydä. Suuren strategian sijaan todennäköisempää onkin, että asiat ratkeavat lopulta disruption kautta. Disruptiossa integraatiomoottori hyytyy eikä pysty tuottamaan enää uusia tarkkarajaisia ja kertaluonteisia ratkaisuja, jolloin ylivelkaisten maiden korttitalo luhistuu.
Disruptioon ajautuessa Suomen kannalta tärkeintä olisi rajoittaa vahinkoja. Suomen on tärkeää tutkia tarkkaan EU-tason tulevia esityksiä. On pääteltävä, mitä ne tarkoittavat ja mitä niistä seuraa. Jokainen uusi yhteistakaus, velkapaketti ja toimivallan siirto kansalliselta tasolta EU:lle heikentää liikkumavaraamme ja pahentaa tulevan laskun loppusummaa. On kerättävä rohkeutta sanoa ei jo etukäteen kehitykselle, joka ongelmien ratkaisemisen sijaan pahentaa niitä. Elämme vaaran vuosia monella tasolla.
Eteen tulevat esitykset
Jos hyväksytään ajatus, että euroalueella ei ole tulevaisuutta ilman pysyväisluonteisia ja huomattavia tulonsiirtoja ja niiden rahoittamista yhteisellä velalla, elpymispaketin käsittelyn yhteydessä esitetty luonnehdinta sen kertaluonteisuudesta ja tarkkarajaisuudesta on valheellinen. Tästä myös seuraa, että kuten aiemminkin, uusia elpymispaketin tapaisia ratkaisuja tullaan esittämään sellaisten tekosyiden varjolla, jotka kuulostavat kannatettavilta.
Lähivuosien todennäköisimmät esitykset ovat pitkälti jo tiedossa. EU-vaalien jälkeen valta vaihtuu ja todennäköisesti saamme EU-parlamentin ja komission, jotka ovat vähemmän integraatiomyönteisiä. Suunta säilyy kuitenkin ennallaan – EU:n on pakko reagoida jatkuviin vaikeuksiin yhä uusilla paketeilla, joiden todellinen luonne on jäsenmaiden välinen tulonsiirto, vaikka ne otsikkotasolla olisivatkin solidaarisuutta, vihreää siirtymää, teollisuuspolitiikkaa, maanpuolustusta tai jotain muuta vetävältä ja hyvältä kuulostavaa.
Seuraavaksi listaan todennäköisimmät tulevien elpymispakettien perustelut, ja käsittelen niiden vaihtoehtoisia toteutusmuotoja, joilla niiden tulonsiirtoluonnetta olisi mahdollista vähentää.
Ukrainan taloudellinen ja sotilaallinen tuki
Ukrainan puolustussota imperialistista ja fasistista Venäjää vastaan päättyy Ukrainan tappioon, mikäli Ukraina ei saa riittävästi taloudellista ja sotilaallista tukea. Ukrainan tappiota pidetään katastrofina Euroopan turvallisuudelle, sillä Venäjän valtapyrkimysten ei uskota rajoittuvan pelkästään Ukrainaan. Suhteessa kansantalouksiensa kokoon itäinen ja pohjoinen Eurooppa on tukenut Ukrainaa merkittävästi. Eteläinen Eurooppa, mukaan lukien Italia, Espanja ja Ranska, ovat osoittaneet tukea selvästi vähemmän. On noloa, että USA:n tuki Ukrainalle on tuoreimman tukipaketin myötä suurempi kuin kaikkien EU-maiden osoittamat tuet yhteensä. Kyse on kuitenkin ensisijaisesti Euroopan turvallisuudesta.
Eurooppalainen nuiva suhtautuminen Ukraina-tukiin johtuu osin monien maiden ylivelkaisuudesta, mutta myös poliittisista syistä. Kaikki EU-maat eivät jaa Suomen ja Itä-Euroopan syvää huolta turvallisuudestaan, jotkut maat pelkäävät Venäjän kostotoimia ja joidenkin mielestä Ukraina ei ole Eurooppaa, tai että Ukraina häviää sodan joka tapauksessa. Joissakin maissa on myös sisäpoliittisesti vaikeaa perustella miljardien rahalahjoituksia samaan aikaan kun kotimaassa joudutaan kiristämään vyötä. Esimerkiksi Saksassa nuorten äänestäjien päällimmäinen huoli ei ole Euroopan turvallisuus, vaan inflaation myötä kohonneet elinkustannukset.
Siksi juuri tässä asiassa EU-tason Ukraina-paketti vaikuttaa monien silmiin perustellulta. Jos paketti toteutetaan EU:n yhteisellä velalla ja lainojen takaisinmaksu toteutetaan uusilla EU-tason veroilla, paketin maakohtaisia miljardeja ei tarvitse merkitä kansantalouden kirjanpidossa jäsenvaltioiden budjetteihin nyt, eivätkä ne myöskään nosta jäsenmaiden velkatasoja. Tätä mallia käytettiin jo eurokriisin aikoina ja myöhemmin elpymispaketin yhteydessä, kun kriisimaille osoitettu tuki merkittiin kirjanpidollisesti takauksiksi tai EU:n yhteisvelaksi.
Ukraina-tuen varjolla yritetään aivan varmasti harrastaa EU-maiden välistä tulonsiirtoa, mutta nämä pyrkimykset on torpattava jo alkumetreillä. Suomelle tullaan todennäköisesti kertomaan, että juuri Suomi ja muu itäinen Eurooppa hyötyy turvallisuuspoliittisesti eniten Ukraina-tuista, jolloin maksuosuutemme tulisi olla suurempi kuin vaikkapa Espanjan.
Ukraina-pakettiin osallistuvien maiden taloudellista tilannetta ei tulisi huomioida millään tavalla. Jokaisen maan tulisi osallistua pakettiin samoilla ehdoilla ja jäsenmaita tasapuolisesti kohtelevalla laskukaavalla. Hyvä ja toimiva ratkaisu olisi jyvittää paketin rahoitus esimerkiksi EKP:n pääoma-avaimen mukaan.
Ukraina-paketteja ei tulisi tietenkään toteuttaa EU:n jäsenmaille yhteisvastuulliseksi jäävällä velalla. Mikäli ylivelkaisten maiden osallistuminen yhteisvelattomaan pakettiin on talouspoliittisten sääntöjen puitteissa mahdotonta, olisi mahdollista harkita sellaista yhteisvelkapakettia, jossa jokainen jäsenmaa vastaa itse omasta velkaosuudestaan
Samalla tulisi myös huolellisesti selvittää, mitkä maat hyötyvät Ukraina-tuesta taloudellisesti. Jos Ukrainaan viedään esimerkiksi puolustusmateriaalia ja infrastruktuuria jälleenrakennettaessa koneita ja laitteita ja työtä, ne maat, jotka näitä valmistavat ja vievät, saavat paketista itselleen taloudellista hyötyä. Ukraina-paketin tasapainottaminen reiluksi tulee siis olemaan erittäin vaikeaa.
Sotilaallista ja taloudellista apua on vaikea erottaa toisistaan. Kun Ukrainan rautateitä ja energiainfrastruktuuria korjataan, sillä on myös sotilaallista merkitystä. Ukrainan tukea ei ole siis mahdollista pilkkoa suoraviivaisesti sota-ajan sotilaalliseen tukemiseen ja erikseen myöhemmin tapahtuvaan jälleenrakentamiseen. On todennäköisesti välttämätöntä käsitellä sotilaallinen apu, muu taloudellinen tuki sota-aikana ja vasta myöhemmin tapahtuva varsinainen jälleenrakentaminen omina kokonaisuuksinaan.
Se sapluuna, joka valitaan sotilaallisen tuen käyttöön, tulee todennäköisesti luomaan pohjan muulle taloudelliselle tuelle ja jälleenrakentamiselle. Siksi sen muotoon on erityisen tärkeä kiinnittää huomiota. Kuten koronan varjolla toteutetusta elpymispaketista näimme, kertaluonteinen ja tarkkarajainen ovat sanahelinää, ja malli, johon on kerran suostuttu, otetaan käyttöön yhä uudelleen ja uudelleen.
Euroopan suhteellisen vähäinen tuki Ukrainalle on merkki laajalle levittyneestä uussuomettumisesta. Pelon edessä on halvaannuttu.
EU:n puolustushankinnat ja teollisuus
Euroopan sotilaallinen puolustus on aina nojannut Natoon ja USA:n merkittävään rooliin. Euroopalla ei ole varaa olla liian riippuvainen USA:sta. Ukrainan sotilaallinen tukeminen supistaa Euroopan omaa puolustuskykyä. Eurooppa tarvitsee kipeästi lisää tykin ammuksia, hävittäjiä, tankkeja ja lennokkeja. Monet EU-maat ovat olleet hitaita lisäämään puolustusmenojaan, eikä Euroopan asetuotanto ole pysynyt kulutuksen tahdissa. Tarvitaan siis lisää asehankintoja ja ennen kaikkea uutta tuotantoa. EU-tasolta ratkaisuksi on ehdotettu useampaakin välinettä. EU:n omaa puolustusteollisuutta pitäisi siis alkaa tukea, EU-tason yhteishankintaa halutaan edistää ja ne maat, joilla ei ole budjeteissa liikkumatilaa, pitäisi kuitenkin saattaa riittävälle sotilaalliselle tasolle.
EU:n puolustusteollisuuden tukemisessa tulonsiirtopiirteiden välttäminen on vaikeaa. Olemassa oleva puolustusteollisuus on jakautunut jäsenmaiden kesken epätasaisesti. Mikäli halutaan tukea nykyisiä yrityksiä, tuki suuntautuisi niihin maihin, joissa on jo ennestään merkittävää tuotantoa. Mikäli halutaan tukea teollisuuden laajentumista useampiin EU-maihin, tuki suuntautuisi niihin maihin, joilla ei ole ennestään merkittävää puolustusteollisuutta.
Tuotannon sijaan hankintojen tukeminen olisikin ehkä markkinaehtoisempi ratkaisu. Nato asetti vuonna 2014 jäsenmailleen velvoitteen kasvattaa puolustusmenojaan siten, että niiden osuus olisi vuonna 2024 vähintään kaksi prosenttia bruttokansantuotteesta. Onkin siis luonnollista, että tätä tai jotain korotettua lukemaa käytettäisiin hankintatuissa tavoitetasona. Kun tuet ohjattaisiin suoraan ostoihin etukäteen sovitulla aikataululla, tämä itsessään loisi teollista tuotantoa Eurooppaan. Valitettavasti hankintatuki ilman tuotantotukea ohjaisi ostot niihin maihin, joilla on joko olemassa olevaa tuotantoa tai kykyä nostaa omaa tuotantoaan nopealla aikataululla. Lisäksi hankintatuki ohjautuisi niihin maihin, joiden puolustusmenot ovat olleet muita maita vaatimattomampia. Hankintatuki olisi tulonsiirto niille maille, jotka ovat tähän asti laiminlyöneet puolustusmenojensa kasvattamisen.
EU:n puolelta on ehdotettu jäsenmaiden puolustushankinnoille eurooppalaisen tuotannon minimiosuutta. Suomeksi tämä pakottaisi jäsenmaat ostamaan eurooppalaista, vaikka se olisikin kalliimpaa, huonolaatuisempaa tai epätarkoituksenmukaisempaa kuin jokin ei-eurooppalainen tuotanto. Tämä saattaisi jopa heikentää Euroopan puolustuskykyä. Lisäksi se olisi tulonsiirtoa niille maille, joilla on jo valmiiksi tai lyhyellä varoitusajalla ylimääräistä tuotantokapasiteettia.
Vihreä siirtymä, “kasvupaketit” ja “tulevaisuusinvestoinnit”
Riippuvuus venäläisestä energiasta johti Euroopassa mittaviin kansallisiin energiatukiin ja pyrkimyksiin lisätä “vihreää siirtymää” eli irtautumista maakaasu- ja öljyriippuvuudesta uusilla energian tuotantotavoilla ja esimerkiksi sähköistämällä liikennettä. Ylivelkaisilla EU-mailla on vaikeuksia löytää riittävästi rahaa näihin tarvittaviin investointeihin.
Mittavat yritystuet USA:ssa ja Kiinassa ovat saaneet eurooppalaiset päättäjät vaatimaan yhteisiä “tulevaisuusinvestointeja”. Ajatus on kaunis – myös ylivelkaisten maiden pitäisi pysty investoimaan tulevaan kasvuun.
Ei tämän näin kuulu mennä. Jos Saksa ja Italia ovat nojanneet halpaan venäläiseen maakaasuun, on väärin, että Suomi maksaisi näiden maiden investointeja uuteen energiatuotantoon. Ei suomalaisten tehtävä ole maksaa muiden virheinvestoinneista. Ei Suomikaan saanut pennin jeniä, kun Sonera teki virheinvestoinnin Saksan 3G-verkkoon
Kehitteillä on energiainvestointipakettien ohella myös pitemmän aikavälin talouskasvua vahvistavia muita teknologisia investointeja. On ehdotettu, että tulonsiirtoluonteen minimoimiseksi perustettaisiin yhteisväline, joka ei jakaisi rahaa jäsenmaille tarpeen, vaan ansioiden mukaan. Tämäntapainen eurooppalainen investointirahasto sijoittaisi siis julkista rahaa hankkeisiin, joiden arvioidaan olevan taloudellisesti kannattavia ja uutta kasvua luovia, ja varat ohjautuisivat niille yrityksille ja maihin, joilla olisi parhaat ehdotukset. Pitäisikin kysyä, mihin tämäntapaista rahastoa tarvitaan, kun meillä on jo valmiiksi yksityinen sektori, jonka pitäisi voitontavoittelussaan innovoida ja investoida. Kyse onkin lähinnä siitä, että Euroopassa halutaan käyttää julkista rahaa heikosti kannattaviin investointeihin, joita yksityinen sektori ei muuten halua tehdä.
Suomen mahdollinen lähtökohta neuvotteluihin
Suomen lähtökohta tuleviin EU-tason neuvotteluihin voisi esimerkiksi olla, että keskeiset tavoitteet ovat Ukrainan puolustussodan tukeminen, Euroopan puolustuskyvyn, hankintojen ja tuotannon kasvattaminen ilman tulonsiirtoja tai yhteisvastuuta. Tämä pakottaisi suunnittelemaan paketit siten, että jokaisen maan osallistumismaksu ja saanto olisivat suhteessa maan kokoon nähden samanlaiset. Tällöin myös ne maat, joiden puolustusmenot ovat jo kiitettävällä tasolla, saisivat täsmälleen saman suhteellisen hyödyn kuin ne maat, jotka ovat laiminlyöneet puolustusmenojensa kasvattamisen.
Ei olisi reilua, että kun Suomi on ensin laittanut omilla rahoillaan puolustuksensa kuntoon, sen jälkeen Suomi joutuisi maksamaan myös niiden maiden tukimiljardit, jotka ovat jättäneet asian hoitamatta. EU:n tulisi keskittyä kielletyn tukipolitiikan torjumiseen sekä yhteishankintojen lisäämiseen ja koordinointiin. EU:n oman puolustusteollisuuden kasvattaminen ei edellytä elpymispaketteja tai investointitukia vaan sitovia hankintapäätöksiä jäsenmailta.
Tämä olisi eurooppalaisittain uusi ajattelutapa, joka voisi vähentää moraalikatoa. Jos laiminlyönneistä seuraa toistuvasti palkkio, on todennäköistä, että laiminlyöntejä tapahtuu jatkossakin. Euroopan on päästävä tästä kierteestä eroon. Euroopan pitäisi puolustaa Euroopan turvallisuutta, markkinataloutta, ja EU:n yhteismarkkinaa. Euron puolustaminen ja ylivelkaisten maiden tekohengittäminen eivät näitä tavoitteita edistä, vaan ne haittaavat niitä.
Juhani Huopainen
Lähteitä:
https://academic.oup.com/cje/article/44/3/647/5706035
https://www.ifw-kiel.de/topics/war-against-ukraine/ukraine-support-tracker/