Jos ihmiset pitävät enemmän ateneumeista ja kansallismuseoista, miksi he saavat kiasmoita ja musiikkitaloja? Näin voisi muotoilla arkkitehtuurikapinana tunnettuun liikkeeseen kuuluvien Nicolas von Kraemerin, Marjo Uotilan ja Mika Varpion koostaman artikkelikokoelman Kohti kauniimpaa kaupunkia (2022) kantavan kysymyksen.
Arkkitehtuurikapina on muutamia vuosia vanha kansainvälinen liike, jossa joukko arkkitehteja ja kaupunkisuunnittelusta kiinnostuneita kansalaisia on alkanut kyseenalaistaa vallassa olevan modernistisen rakentamisen hegemoniaa. Lähinnä verkossa ja sosiaalisessa mediassa toimiva liike on keskittynyt nostamaan esiin onnistuneita klassisempaa muotomaailmaa edustavia arkkitehtuurisia ratkaisuja esimerkkeinä siitä, että betonibrutalismille ja mitäänsanomattomille laatikkotaloille on olemassa vaihtoehto.
Kohti parempaa kaupunkia -teoksessa modernin ja klassisen arkkitehtuurin välistä ristivetoa ruoditaan reilun tusinan artikkelin voimin, ja asiaa tarkastellaan monipuolisesti eri näkökulmista. Tarkastelussa ovat muun muassa modernin arkkitehtuurin historia, rakentamiseen liittyvän päätöksenteon prosessit, lääketieteellinen tieto erilaisen kaupunkiympäristön hyvinvointivaikutuksista sekä taloudelliset näkökulmat erilaisen rakentamisen kustannuksista.
Teoksessa on vahva aatehistoriallinen pohjavire, jossa korostetaan 1900-luvun alkupuolella niskan päälle päässeen modernistisen suuntauksen vielä tänä päivänä nauttimaa hegemoniaa arkkitehtuurin piirissä. Sen sijaan, että modernismi olisi antanut ajan myötä tilaa uusille tyylisuunnille, on se noussut arkkitehtikoulujen vallitsevaksi opetussuunnaksi, jota opetetaan edelleen yhtenä ja ainoana tapana rakentaa. Kirjassa nostetaan lisäksi esiin se, miten kovaa peli on toisinajattelijoiden suhteen, sillä klassisempia tyylisuuntia kannattavia modernin rakentamisen kriitikoita leimataan milloin populisteiksi ja milloin menneen maailman perään haikailijoiksi.
Modernismin voittokululle tarjotaan osasyyksi myös rakennusyhtiöiden voitontavoittelua, mutta toisaalta teoksessa tuodaan yhtä lailla esiin, että klassinen rakentaminen ei välttämättä ole sen kalliimpaa kuin muukaan rakentaminen.
Kirjassa annetut kuvalliset esimerkit onnistuneista historiaa kunnioittavista uudistaloista ja toisaalta vanhasta kaupunkikuvasta räikeästi silmiin pistävistä moderneista ratkaisuista puhuvat puolestaan. Kotimaisista esimerkeistä Itä-Pasilan betonihelvetti ei saa kirjoittajilta kiitosta osakseen, mutta Vantaan Kartanonkosken asuinalueen uusvanhaa arkkitehtuuria taas kiitetään useammassakin yhteydessä. Keskuskirjasto Oodi tuntuu puolestaan jakavan kirjoittajien mielipiteitä.
Modernistien todetaan vetoavan usein taistelussaan klassista uusrakentamista vastaan 1960-luvulla laadittuun Venetsian julistukseen, jossa teroitetaan sitä, että uudisrakennusten tulee erottua historiallisista rakennuksista. Historioitsijana täytyy myöntää, että tässä on toki ajatusta, sillä yksi yhteen kopioitu rakentaminen menneiden vuosisatojen tyylien mukaan ei palvele historian kerroksellisuuden ymmärtämistä eikä eri aikakausien kunnioittamista, mutta on muistettava, että harva klassinen uudisrakennus tällainen toki onkaan.
Toisaalta ”aikansa ilmentymänä” esiintyvä moderni rakentaminen, joka pyrkii olemaan ajanmukaisuudessaan klassisen rakentamisen vastakohta, ei ole useinkaan niin ”modernia” kuin mitä mielikuvia tyylisuunnan nimi tuo ehkä mieleen. Teoksessa muistutetaankin siitä, että esimerkiksi modernin suuntauksen kulmakiviin kuuluneen berliiniläisen Bauhaus-arkkitehtikoulun toiminnan ajoistakin (1919-1933) on jo sata vuotta.
Tutkimukset erilaisten arkkitehtuuristen ratkaisujen vaikutuksista terveyteen ovat kiintoisaa luettavaa. Kirjassa haetaan evoluutiosta selityksiä siihen, miksi ihminen ei koe aavikosta tai tulipalon jäljistä muistuttavia karuja betonirakennelmia tai suuria avoimia tiloja turvallisuutta henkiviksi. Veden ja viherrakenteiden käyttämisen osana kaupunkisuunnittelua todetaan taas lisäävän turvallisuuden tunnetta. Yhtä lailla luonnosta löytyvien kaarevien fraktaalien toistumisella esimerkiksi rakennusten julkisivujen koristeluissa on samanlainen vaikutus. Modernismin suosimien monotonisten laatikkorakenteiden ja luonnottomien suorien kulmien kohdalla vaikutus on taas hyvinvoinnin kannalta negatiivinen.
Modernistisen rakentamisen näkeminen luonnottomana ja sen alitajuinen yhdistyminen pahan kanssa tiivistyy kenties parhaiten kirjassa esitettyyn havaintoon siitä, miten Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvan noitakuninkaan tukikohta Minas Morgul edustaa tyylipuhdasta modernistista betonibrutalismia. Teoksessa toistuvasti esiin nousevat modernismia edustaneet antisankarit ovat sveitsiläistaustainen arkkitehti Le Corbusier (Charles-Édouard Janneret-Gris, 1887-1965) ja itävaltalainen Adolf Loos (1870-1933). Samanlaisia klassisen arkkitehtuurin sankareita ei teoksessa nouse juurikaan esiin, ja ainoa useammassa kohdassa kehuja kerännyt hahmo on länsimaisen arkkitehtuurin tietynlaisena isänä pidetty roomalainen arkkitehti Vitruvius (n. 80/70 eKr – n. 15 eKr.), jonka mottona oli kauneus, kestävyys ja toimivuus (venustas, firmitas, utilitas).
Artikkelikokoelmassa luotu kuva arkkitehtuurin saralla käydystä aatteiden kamppailusta tuntuu seuraavan samoja latuja kuin esimerkiksi kirjallisuudessa ja kuvataiteissa käyty taistelu klassisen ja modernin välillä. Asian voi myös nähdä kytkeytyvän laajempiin länsimaissa vallitseviin ilmiöihin, kuten arvorelativismiin ja yleiseen ylenkatseeseen kaikkea perinteistä, kotimaista ja länsimaista kohtaan, jota filosofit sir Roger Scruton ja Benedict Beckeld ovat kutsuneet termillä oikofobia.
Ilmiön taustalla vaikuttaa osaltaan elintason nousun luoma yltäkylläisyys, joka on mahdollistanut monelle keskittymisen itsensä toteuttamiseen ja muista erottautumiseen. Mikä siis olisikaan kuvataiteen, kirjallisuuden tai arkkitehtuurin saralla parempi keino korostaa omaa erinomaisuuttaan ja ainutlaatuisuuttaan kuin sellaisten kuvien, runojen tai rakennusten luominen, joiden merkitys ei avaudu tavan rahvaalle vaan ainoastaan harvalle ja valitulle joukolle ”todellisia intellektuelleja”.
Kohti kauniimpaa kaupunkia on mainio puheenvuoro arkkitehtuurin nykytilasta, joka sopii luettavaksi myös teemasta kiinnostuneille maallikoille sekä erityisesti rakentamisen kanssa tekemisissä oleville päättäjille. Vaikka kirja on kritiikki hegemonisessa asemassa olevaa modernia rakentamista kohtaan, niin sen voi myös nähdä kannustavan yhden suuntauksen hegemonian sijaan suosimaan yleisesti monipuolista rakentamista – seurattiin sitten Eliel Saarisen tai Alvar Aallon jalanjälkiä.
Simo Grönroos
Nicolas von Kraemer, Marjo Uotila & Mika Varpio (toim.): Kohti kauniimpaa kaupunkia. Viihtyisän rakennetun ympäristön ja kauniin arkkitehtuurin jäljillä, INTBAU Finland ry 2022.