Arvostelu

flag

Pasifistinen republikaani

Arabikevät ei tuonut demokratiaa Libyaan eikä Saddamin kaataminen vakautta Irakiin. Yhdysvaltojen aktiivinen ulkopolitiikka, johon kuuluvat myös sotilaalliset interventiot, ei ole aina tuonut toivottuja lopputuloksia. Politiikalla onkin Yhdysvalloissa vankat vastustajansa, joita löytyy myös republikaaneista.

Republikaanien presidenttiehdokkuutta useampaan otteeseen tavoitellut entinen kongressiedustaja Ron Paul on republikaanisen poliittisen kommentaattorin Patrick Buchananin ohella ehkä tunnetuimpia ei-vasemmistolaisia Yhdysvaltojen sotilaallisten interventioiden kriitikkoja.

Hiljattain 80-vuotta täyttäneeltä Paulilta ei energia lopu ja hän on kongressiedustajakautensa päättymisen jälkeen perustanut oman rauhaninstituutin, jota kautta hän jatkaa libertaarisen maailmankatsomuksen levittämistä ja Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kritisoimista.

Uusimmassa kirjassaan Swords into Plowshares – A Life in Wartime and a Future of Peace and Prosperity, Paul kokoaan yhteen ajatuksiaan Yhdysvaltain ulkopolitiikasta ja sodasta yleensä.

Kirjansa Paul aloittaa henkilökohtaisten kokemusten kautta ja kertoo lapsuudestaan sota-aikana. Sodan pahuus tuodaan kirjassa esiin tunteisiin vetoavasti myös useiden niin ensimmäiseen kuin toiseen maailmansotaan liittyvien anekdoottien kautta. Varsin tunteisiin vetoava pasifismi saa kirjassa ajoittain lähes uskonnollisia piirteitä.

Paul korostaa kirjassaan Yhdysvaltojen perustajaisien olleen hyvin kriittisiä Yhdysvaltojen osallistumiseen kaukaisiin konflikteihin ja sotiin. Periaatteesta ei kuitenkaan Paulin mukaan ole osattu pitää kiinni ja 1900-luvulla Yhdysvallat on kahteen kertaan joutunut mukaan maailmansotaan, sellaisen presidentin johdolla, joka on vaalilupauksenaan luvannut pitää Yhdysvallat poissa sodasta.

Pidättyvää ulkopolitiikkaa kannattaneita on Yhdysvalloissa perinteisesti kutsuttu eristäytymispolitiikan kannattajiksi eli isolationisteiksi. Ron Paul ei kuitenkaan hyväksy isolationistin leimaa, sillä vaikka hän vastustaa aseellista puuttumista toisten maiden asioihin, kannattaa hän vapaata kaupankäyntiä ja pitää diplomatiaa ja avointa keskustelua parhaana ongelmien selvittämisen keinona.

Irakin sodan aikaan kansainvälinen keskustelu Yhdysvaltojen sotapolitiikasta sai lähes samanlaiset mittasuhteet kuin Vietnamin sodan aikaan käyty keskustelu muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin. Irakin sodan vastainen liike profiloitui julkisuudessa vahvasti vasemmistolaiseksi toiminnaksi ja George W. Bushin toimiessa presidenttinä, sota nähtiin pitkälti republikaanien sotana.

Irakin sota ei kuitenkaan ollut republikaanien sota. Paul nostaa esiin konservatiivisen liikkeen hajonneen Bushin aikana sotapolitiikkaa kannattaviin uuskonservatiiveihin ja enemmän maan perustajaisien linjoilla olleisiin paleokonservatiiveihin – aihe mistä paleokonservatiivien grand old man Patrick Buchanan on kirjoittanut kirjassaan Where the Right Went Wrong – How Neoconservatives Subverted the Reagan Revolution and Hijacked the Bush Presidency  (Regnery 2004).

Patrick Buchanan on kuvannut uuskonservatiivien olevan trotskilaisen maailmanvallankumousaatteen perillisiä, jotka haluavat levittää vallankumouksen sijaan demokratiaa asein kaikkialle maailmaan. Paleokonservatiivien mukaan sotaa  tulee taas käydä vain silloin, kun Yhdysvaltojen turvallisuus on uhattuna.

Paul on jyrkästi uuskonservatiivien valloitussotia vastaan. Hänen mukaansa niistä hyötyvät vain eturyhmät – Irakin sodan tapauksessa lähinnä aseteollisuus ja Israel-lobby.

Paul kyseenalaistaa lisäksi koko terrorisminvastaisen sodan perusajatuksen. Syyskuun 11. päivän iskuihin ei Paulin mukaan johtanut Al-Qaedan viha Yhdysvaltojen vapautta ja demokratiaa kohtaan. Syiksi islamilaisen maailman vihaan Paul näkee ennemminkin Persianlahden sotaa seuranneen Irakin taloussaarron, Yhdysvaltojen joukkojen pitämisen muslimeille pyhässä Saudi-Arabiassa ja Yhdysvaltojen tuen Israelille.

Mikäli islamistien motiiveja ei ymmärretä, on terrorisminvastainen sota Paulin mukaan itseään ruokkiva prosessi, jossa Yhdysvaltojen sotatoimet vain tuovat islamistisille ryhmille lisää kannatusta.

Terrorisminvastainen sota on Paulin mukaan myös vienyt Yhdysvaltoja kohti totalitaristisempaa suuntaa, hallituksen kontrolloidessa ja vakoillessa enemmän ja enemmän omia kansalaisiaan.

Paulin kirjassa on paljon hyviä ajatuksia Yhdysvaltojen ulkopolitiikasta, mutta Paul eksyy välillä liiaksi idealistiseen pasifismiin.

Toinen samoja teemoja, mutta pragmaattisemmasta näkökulmasta käsittelevä teos on Patrick Buchananin jo hieman vanhempi teos A Republic, Not An Empire – Reclaiming America´s Destiny (Regnery 1999). Buchanan käy teoksessaan läpi Yhdysvaltojen historiansa aikana harjoittamaa ulkopolitiikkaa ja käymiä sotia ja analysoi sitä, mikä sota on hänen näkemyksensä mukaan ollut tarpeellinen Yhdysvaltojen kansallisten etujen kannalta ja mikä ei.

Idealistinen Paul tuomitsee pitkälti kaikki ei-puolustukselliset sotatoimet, kun taas realistinen Buchanan näkee valtioilla olevan oikeuden puolustaa omaa etupiiriään. Merten takaisiin valloitussotiin, joissa tavoitteena on viedä demokratiaa asein tai joista eivät hyödy kuin pienet eturyhmän, ei olisi kumpikaan miehistä valmis lähettämään ensimmäistäkään amerikkalaista sotilasta.

Ron Paulilla on ollut oma aktiivinen kannattajakuntansa republikaanien joukossa. Vuoden 2016 presidentinvaalien esivaalitaistelut ovat jo käynnistyneet ja Republikaanien esivaaleissa mukana oleva senaattori Rand Paul on jatkanut pitkälti isänsä linjalla, kritisoidessaan Yhdysvaltojen interventionistista ulkopolitiikkaa.

Ron Paulin herättämä keskustelu Yhdysvaltain ulkopoliittisesta linjasta on hyvinkin tärkeää, sillä Lähi-idän tilanteen kiristyminen ja Venäjän ottama aktiivinen rooli Syyriassa tulevat varmasti pitämään ulkopolitiikkaan ja sotilaallisiin interventioihin liittyvät kysymykset esillä tulevissa presidentinvaaleissa.

Simo Grönroos

Ron Paul: Swords into Plowshares – a Life in Wartime and a Future of Peace and Prosperity, Ron Paul Institute 2015.