Historian isoja muutoksia edeltää aina ns. heikkojen signaalien (weak signals, seeds of change)
ilmestyminen. Tulevaisuuden tutkimus on vakuuttunut siitä, että se kykenee tulkitsemaan ja näkemään
näitä viestejä pätevästi. Historioitsijoiden etuna on taas se, että he voivat tarkasti havainnoida
menneisyydessä ilmaantuneita signaaleja ja ikään kuin näkevät menneisyyden muutosten prosessit.
Tässä mielessä historioitsijoiden jälkiviisaus on joskus sitä syvintä viisautta…valitettavasti sitä ei voi
soveltaa muuten kuin varoituksena tuleville polville.

20 pnä elokuuta 2015 meillä Suomessa ilmestyi aivan selvä kirjoitus seinälle.

Juha Sipilän hallitukset ehdottamat yhteiskuntasopimuksen neuvottelut ajoivat karille. Nyt meillä on
käsissä tilanne, jossa ei ole enää heikkoja signaaleja vaan vahvoja näyttöjä siitä, että tämä Suomi-niminen
tervahöyry on menossa lopullisesti karille.

Työmarkkinäjärjestöt eivät kyenneet saamaan aikaan sopimusta, joka olisi nostanut Suomen
hintakilpailukykyä 5 %. Ei kyetty tai haluttu tehdä päätöksiä. Ongelma oli sama kuin edellisellä hallituksella,
jossa jo vuonna 2011 nähtiin tuleva tilanne mutta jossa poliittisista syistä ei voitu tehdä päätöksiä.
Päätökset olisivat olleet kipeitä mutta nyt on edessä pakkotilanne, jossa ei voi enää väistää vastuuta.

EK oli nyt jäykästi sitä mieltä, että ay‐liikkeen pitäisi antautua ehdoitta ja allekirjoittaa nimensä
paperiin, joka olisi ollut yksipuolinen. On kuvaavaa, että työnantajien leiristä ei löytynyt edes ns.
tanssiparketti‐kohteliaisuutta. Ay‐liike oli taas aivan pihalla ja täysin haluton keskustelemaan asiasta
ilman vanhaa sulle‐mulle taktiikkaa.

Levottomuutta ilmassa ja sameitten vesien kalastelijoita

Samalla kun työmarkkinajohtajat epäonnistuivat, niin suomalaiseen yhteiskuntaan on ilmestynyt
kummallista levottomuutta. Kansa on jakaantumassa kummallisiksi kupliksi, joissa ei enää kuunnella
toista osapuolta. Niin ”rakkaudenmielenosoitukset” kuin näiden vastustajat ovat valmiita näkemään
toisensa vain vihollisina. Huudetaan toisensa korviin eikä kuunnella.

Tämä tapahtuu samaan aikaan kun talouden perusteet murenevat ja entinen hyvinvointi‐Suomi haipuu
historiaan. Se on kohta yhtä romanttinen ja epätodellinen muisto kuin Suomi‐filmi tai Tauno Palon ja
Siiri Angerkosken elokuvat.

Kansainvälisesti Suomi uskoo pelastuvansa seuraamalla Saksaa. Ollaan tilanteessa, joka muistuttaa
vuotta 1918. Silloinhan valittiin kuninkaaksi Hessenin prinssi Friedrich Karl. Tosiasiallisesti oltiin
kuitenkin kulkemassa Saksan protektoraatiksi ja luovuttamassa kaikki valta eteläiselle suurvallalle.
Suljettiin silmät siltä, että Saksan keisarikunta oli jo tappion kynnyksellä.

Media puhuu kuitenkin mieluiten jostain muusta kuin ympäröivästä todellisuudesta. Se haluaa
keskustella: mistäpä muusta kuin mediasta.

Haaksirikon tunnelmia

Todellisuus on kaksinainen. Samalla kun media hoipertelee, niin kansa syyttelee, närkästyy ja huitoo
ympäriinsä vaikka meillä olisi oikeasti todellisia ongelmia.

Maan tilanne on kieltämättä synkkä. Sipilän hallitus yritti aidosti sopia yhteiskuntasopimuksesta, jossa
työn tuottavuutta voisi kohottaa. Suuryritykset ja talouden napamiehet olivat hurmaantuneet tästä
tilaisuudesta ja tulkitsivat tilanteen merkitsevän sitä, että lisätään työaikaa ja samalla heitetään ihmisiä
pois.

Ammattiyhdistysliike oli taas valmis ainoastaan siihen, ettei se keskustele mistään. Sen ainoana
vaihtoehtona on jurnuttaa yhdessä SDP:n kanssa menneisyyden kuopissa. Ehkä järjestää miekkareita.
Näyttää siltä, että syksyllä on meillä edessämme aika, jolloin vanhan vastakkainasettelun kysymykset
nostetaan ylös ja jossa halutaan horjuttaa vallitsevia oloja tai jopa saarnata vihaa.

Vihan evankeliumin viritys

Sisällissodan ja veljesvihan virittäminen ei ole helppoa. Se vaatii aikaa ja yrittämistä.

Jugoslavian sodan esimerkki kertoo kuitenkin siitä miten se tehtiin. Erityisesti sikäläisellä medialla oli
merkittävä rooli tulevan sisällissodan taisteluhengen virittäjänä. Kun ennen Jugoslavian lehdet olivat
korostaneet kansojen solidaarisuutta ja yhteistä veljellistä Jugoslaviaa niin vuodesta 1988 ääni
muuttui. Serbit havaitsivat, että irtoamista haluavat osavaltiot olivatkin vihollisia. Serbeja ei saa enää
loukata.

Jugoslavian surulliset sodat alkoivat vuonna 1991 ja jatkuivat aina vuoteen 2001 saakka. Vihan
”keittäminen”, kuten edellä mainittiin, oli aloitettu jo vuonna 1988. Erityisesti serbien medioiden
aloittamaan vihapropagandaan liittyi viholliskuvien ja pelkojen virittämistä mutta on todettava, että
muut seurasivat nopeasti esimerkkiä ja vihan ilmapiirin lietsominen oli lopulta liiankin helppoa.
Reaktiot olivat nopeita: niin kroaatit, kuin bosnialaisetkin vastasivat luomalla omia viholliskuviaan ja
demonisoimalla toisen kansallisuuden edustajia.

Median rooli oli tässä operaatiossa äärimmäisen tärkeä. Yhteistyöhaluiset toimittajat loivat valtioiden
kaipaaman aseellisen välienselvittelyn tunnuksia ja rakentelivat nationalistisille johtajille henkilökulttia,
joka sai valtavat mittasuhteet: esimerkiksi Milosevičin tai Draža Mihailovičin kuvia samaistettiin kirkon
pyhimyksiin samaan aikaan kun esimerkiksi suositut laulajat saatiin laulamaan isänmaallisia ja vihaa
tihkuvaa ”musakkia”. Varsinainen sisällissota ei kuitenkaan syttynyt helposti sillä ihmisiä ei ollut helppo
kiihottaa toisiaan vastaan edes avoimella viha‐diskurssilla. Vuosikymmeniä rauhassa eläneitä ihmisiä ei
ollut helppoa saada toisensa kimppuun.

Lopulta siinä kuitenkin onnistuttiin.

Vihan vallassa vuonna 1918

On sitä osattu meilläkin. Vuoden 1918 punakapinaa on tutkittu mitä ihmeellisimmillä tavoilla ja
esimerkiksi sodan jälkeisen Suomen historiankirjoitus on tulkinnut varhaista työväenliikettä
virheellisesti nähdessään siinä nykyisen maltillisen sosiaalidemokratian edeltäjän. Näiden aina Väinö
Linnasta alkaneiden tulkintojen mukaan työväenaate rakensi osaltaan hyvinvointi‐Suomea ja
kansallista eheyttä.

Todellisuudessa kyse Jari Ehrnroothin väitöskirja ”Sanan vallassa, vihan voimalla” osoitti selvästi, että
silloisen työväenaatteen keskiössä oli alkuvoimainen luokkavihan saarnaaminen ja radikaalin
kumouksellisuuden organisoiminen hinnalla millä hyvällä.

Vuoden 1918 tapahtumia ei voisi ymmärtää ilman varhaisen työväenliikkeen agitaattoreiden
koulutusta ja näiden ”vihansaarnaajien” matkustelua. Valtakunnalliset agitaatiokurssit pidettiin
Lahdessa 1906 ja alueellisia agitaatiokursseja järjestettiin 1907‐1913. Opettajina olivat suomalaisen
työväenliikkeen johtohahmot kuten Otto‐Wille Kuusinen ja Edvard Gylling.

Agitaattoreiksi koulutettavat haaveilivat hyväpalkkaisesta toimesta puolueessa ja huomattavan
sosiaalisen nousun mahdollisuudesta. Nämä vihansaarnaajat vetosivat suoraan kuulijoiden
luokkavihaan, uskonnollisiin tunteisiin ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden tajuun. Kyse oli
herätyskokouksia muistuttavasta vihapuheen saarnaamisesta, jossa herätettiin kansan alhaisimmat
väkivaltavaistot. Kaiken tuloksena oli vuoden 1918 kapina. Suomalainen työväenluokka harhautettiin
väkivaltaiseen kapinaan laillista esivaltaa vastaan. Ajatus maan yhteisestä edusta ei ollut niin tärkeä.

Tilanne vuonna 2015

Näyttää siltä, että suomalainen poliittinen syksy vuonna 2015 on ladattu samanlaisella vihapuheen ja
vastuuttoman agitaation hengellä.

Siteeraan tässä Iltasanomien Ulla Appelsinin juttua: ”Meidän suomalaisten tulisi muistaa myös Halme”.

” Tuntuu myös siltä, että elämme jälleen häikäilemätöntä politikoinnin aikaa. Meillä on nyt
suomalaisia, jotka ratsastavat rasismilla ja jotka haluavat tehdä maahanmuuttajista pelkkiä uhreja…”

”… Tuntuu myös siltä, että tavallisia ihmisiä agitoidaan osaksi vastakkainasettelua. Otetaan esimerkiksi
Meillä on unelma ‐mielenosoituksen puuhaajat. He väittivät, ettei tapahtuma ollut järjestetty
perussuomalaisia vastaan. Käytäntö osoitti toista. Jos päätapahtumassa Helsingissä avoimesti
buuataan paikalle pyydetylle perussuomalaisten edustajalle ja jos toinen vastaava tapahtuma
järjestetään samalla paikkakunnalla ja samana viikonloppuna kuin perussuomalaisten puoluekokous ja
jos erityisen innokkaina mukana häärivät perussuomalaisten poliittiset vastustajat vihreiden ja
vasemmiston piiristä, totta kai tapahtuma on anti‐perussuomalainen. Ja sellaisena se myös näyttäytyy
niille tavallisille suomalaisille, jotka perussuomalaisia äänestävät.”

”Tuntuu siltä, että poliittinen väkivalta ja riehuminen alkaa taas nostaa päätään. Se on jo kohdistunut
sekä poliittisiin vastustajiin – kuten uusnatseilla tänä kesänä Jyväskylässä – tai tavallisten ihmisten
työpaikkoihin, omaisuuteen ja poliisiin, jopa viattomiin eläimiin, kuten anarkisteilla viime vuosien
itsenäisyyspäivinä….”

Vasemmisto aikoo syksyllä ”radikalisoida demokratiaa”

Edellistä toimittajan huomiota vahvistaa myös tullut epävirallinen informaatio. Pikkulinnut – nuo
kaupunkien mainiot tiedonvälittäjät ‐ kertoivat minulle, että jotkut tahot eivät ole tyytyväisiä
vaalitulokseen ja aikovat jonkinlaista muutosta tilanteeseen.

Pääkaupunkiseudun poliittisiin juoruihin ja lentopuheisiin kannattaa aina suhtautua epäluulolla. Juttuja
riittää yhtä runsaasti kuin olutta riittää hanassa.

Näissä levottomissa tarinoissa tuntui kuitenkin olevan jonkinlaista todentynkää. Vaikutelmaa vahvisti
myös eduskunnan opposition surullinen ”tarkkis‐luokka” räyhäily hallitusohjelmasta keskusteltaessa.

Näyttää siltä, että tiedossa olisi poliittista lakkoilua ja kiihotusta, jonka avulla tutkitaan kansalaisten
rähinäherkkyyttä? Poliittisen kiihotuksen ydin olisi tässä: kansa äänesti väärin, uusi hallitus petti kaikki
ja siksi sen toimintaa on sabotoitava.

”Kuka hyötyy” on kysymys, joka on dekkareiden ja poliittisten lehmänkauppojen peruskysymyksiä. Kesän
tapahtumien vyöry herättää luonnollista uteliaisuutta siitä miksi maamme sisäpoliittinen tilanne
tulehtui näin äkisti. Miten tässä näin kävi? Oliko syy kesän sateiden vai auringonpilkkujen? Onko joku
kalastellut hämärissä vesissä ja provosoinut näitä kiistoja?

Poliittisten lakkojen temput

Olisiko tämä mahdollista? Rähinöitä, suuria mielenosoituksia, lentäviä kananmunia, kiakkovieraita ja
vientialojen pistelakkoja? Kaataisiko tämä cocktail nykyisen ”sysimustan” hallituksen, jolla on kuitenkin
suuri enemmistö eduskunnassa. Voiko hallituksia kaataa ulkoparlamentaarisesti?

Suomen historiassa poliittista lakkoilua on käytetty surutta aikaisemminkin. Vuoden 1917 yleislakkoja
vauhditettiin venäläisten sotilaiden ja matruusien pistimillä. Ulkoparlamentaariset keinot kuten
tunkeutuminen neuvottelusaleihin ja kiväärien perin iskeminen lattiaan olivat tehokkaita tapoja
työläisille sopivan sovun syntymiseen.

Crichton‐Vulcanin telakan lakkoa vuonna 1927 rahoitettiin runsaasti Neuvostoliitosta käsin. Suomen
”sotaponnisteluja” piti vaikeuttaa. Myös vuoden 1956 yleislakolla oli osin poliittinen sisältö: juuri
valitulle presidentti Kekkoselle näytettiin kaapin paikkaa.

Lakkoaseen politisoiminen merkitsee aina arveluttavaa vaihtoehtoa. Toisaalta se häpäisee tämän
työvoimalle tärkeän taistelukeinon ja toisaalta se toimii ay‐liikettä vastaan pitkällä tähtäimellä.

Lakoilla ei pidä pelailla ja jos siihen ryhdytään on se tehtävä tosi mielessä – duunarin puolesta.
Solidaarisesti, ei oman agendan tai poliittisen pelin puolesta.

Nykyään lakkoiluissa on kuitenkin edistytty ns. kiristyssuuntaan – irti solidaarisuudesta. Se tarkoittaa
sitä, että tärkeiden alojen pistelakot ovat se tärkein tapa sotia vaikkapa hallitusta vastaan. Pienten
avainalojen lakkoilu on halpaa ja kannattavaa. Kun vienti pysähtyy tai satamat eivät enää toimi
merkitsee se suuria kansantaloudellisia vahinkoja. Tällainen ”väijytys‐taktiikka” ilmeisesti tulee nyt
kasvamaan poliittisista syistä.

”Verisen Iiron todistus”

Nykyinen tilanne muistuttaa historiallisesti vuosia 1991‐1995; suuren porvarihallituksen ja Esko Ahon
aikaa. Vuonna 1991 keskusta voitti vaalit ”veretseisauttavalla” tavalla. Sosiaalidemokraatit jäivät
oppositioon ja Esko Ahon oli otettava kokoomus hallitukseen.

Aiheesta on kirjoitettu mielenkiintoiset muistelmat. Kyseisen hallituksen valtiovarainministeri Iiro
Viinasen kirjoitti päiväkirjojensa perusteella (Iiro Viinanen & Kalle Heiskanen: Vaaran vuodet 1991‐
1995. Muistelmia ja päiväkirjamietteitä. Paasilinna. 2014. Keuruu) teoksen, jossa hän käy läpi edellisen
laman aikaa.

Viinasen muistelmat ovat arvokas lisä maamme lähihistorian tutkimukseen. Insinööri Viinanen
näyttäytyy siinä itselleen uskollisena: järeänä ja suorapuheisena poliitikkona, joka halusi pelastaa
Suomen. Tarinassa on säröä mutta myös uskottavuutta. Kertoja kostaa, moittii, herjaa ja puolustaa
omaa kantaansa. Vastustajat ovat säälittäviä, heikkoja, kieroja tai kaksinaamaisia. Muistelmien
tyylilajia käytetään nyt surutta oman toiminnan puolustamiseen.

Kaikesta kirveellä huiskimisesta huolimatta kyseinen teos toimii ja herättää ajattelemaan. Viinasen
muistelmien punainen lanka kulkee siinä, että vuosina 1991‐1995 vaalitappio ja talouden ikävät
tosiasiat eivät koskaan oikein uponneet vasemmistoon tai ay‐liikkeen johtajiin. Tosiasioiden
tunnustaminen ei vain tapahtunut.

Kun Suomen talous syöksyi alaspäin, ei ollut montakaan vastuunkantajaa. Viinasen mukaan toisella
puolella oli joko vaikeroitsijoita ja isänmaasta vähät välittäviä ihmisiä, jotka olivat valmiita käyttämään
hyväkseen lamaa. Iiro oli vastuunkantaja.

Viinasen todistus on vaikuttava: vuonna 1991 oltiin – kuten nytkin ‐ vapaassa pudotuksessa. Talous
vajosi samalla kun paineet markkaa kohden nousivat. Teollisuus halusi peittää omat virheensä
devalvaatiolla ja Etelärannan pomot yhdessä Björn Wahlroosin kanssa toivoivat ja spekuloivat omaa
valuuttaansa vastaan. Viinasen mukaan muutoksia ja tehokkuutta kaihtava epäisänmaallinen suurteollisuus
ei uskonut säästöihin tai malttiin vaan siihen vanhaan D‐vitamiiniin.

Samaan aikaan neljä keskusjärjestöä kokosivat kymmeniä tuhansia ihmisiä osoittamaan mieltään
Senaatintorille. Tätä voihkinaa säesti vasemmiston, median, ylen ja ns. ”sivistyneistön” rähinä ja myös
Iiro Viinasen demonisointi. Suomalainen insinööri sai ottaa vastaan lehdissä pilakuvia, joissa häntä
kuvattiin vampyyriksi tai veriseksi piruksi.

Ulkoparlamentaarinen sirkus huipentui 10 marraskuuta 1991 alkavalle viikolle, jolloin Viinanen löi
televisiokameroiden edessä vetoa siitä, että devalvaatiota ei tule.

Viinanen joutui nöyrtymään ja maksoi vetonsa myöhemmin.

Juice Leskinen: vellihousut vittuilee…

Iiron kuva omista hallitustovereista oli tyly: keskustan Väyrynen, Pekkarinen, Kuuskoski‐Vikatmaa olivat
vaivanloisia taakkoja ja pikkupolitikoitsijoita kun päätettiin suurista asioista. (Ehkäpä tämä on syynä
siihen, että uudessa hallituksessa ei ole yhtään vanhan liiton ärvelöitsijää mukana?) Viinasen tulkinnan
mukaan Salolainen oli heikko johtaja ja Sasi täysi opportunisti.

Päiväkirjat eivät jätä kylmäksi: ministerin sydän reistaili ja elämä oli hektistä. Vihapostia tuli
roppakaupalla samalla kun oppositio kiihotti korkojen kanssa painivia kansalaisia Viinasta vastaan. Oli
kuitenkin myös niitä, jotka ymmärsivät. Esimerkiksi Juice Leskinen lähetti laman symboliksi joutuneelle
ministerille viestin: ”vellihousut vittuilee. Älä nyt ainakaan anna periksi”.

Miten Viinasen todistusta pitäisi arvioida? Luulen, että vakavasti ja ajatuksella. Historian armoton
tuomio punnitsee monien päivänpoliitikkojen toiminnan hosumiseksi ja turhaksi retoriikaksi. Vain
muutamien harvojen työ jää sinne pysyvästi. Näyttää siltä, että Viinasen sinnikäs toiminta maan
puolesta tullaan vielä tunnustamaan.

Valtiomieheksi noustaan pelastamalla kansakunta ja hän teki sen kuin insinööri – ts. teki sen
armottomalla kurilla ja paksunahkaisuudella. Ilmeisesti on niin, että ns. ammattipoliitikot eivät olisi
kyenneet tällaiseen johdonmukaisuuteen. Iiro oli kuitenkin oikeasta elämästä politiikkaan tullut
henkilö, jolla oli perspektiiviä nähdä tilanne laajemmalti. Broilerit eivät siihen pysty. Kaiken kaikkeaan
Iiron neljän vuoden Tali‐Ihantalassa räjähteli, pamahteli ja rapa roiskui mutta Suomi jäi. Nykyiselle
hallitukselle soisi samanlaista päättäväisyyttä ja Viinasesta poiketen myös hitusen sydäntä.

Suurin kirjan herättämä kysymys on kuitenkin seuraava: toistuuko historia? Joudummeko taas
tilanteeseen, jossa vastuunkantajia yritetään kampittaa poliittisten lakkojen keinoin. Onko meillä
syksyllä edessämme tilanne, jossa media, yle ja muut ”punavihreän” kuplan jäsenet harjoittavat
vihapropagandaa? Miksi vasemmisto ei nyt souda viisaasti yhteisessä veneessä?

Lounaskeskustelu Jukka Mallisen kanssa: vasemmisto tulevana poliittisena ärvelönä

Kävin keväällä mielenkiintoisen keskustelun tästä asiasta kääntäjän ja esseisti Jukka Mallisen kanssa.
Mallinen on todellinen Venäjä‐tuntija, jolla on tuntumaa muuallekin kuin pelkästään akatemian
norsunluutorneihin tai yliopistoihin. Jukan horisontti on kiintoisa myös siksi, että hän on niin hyvin
verkostoitunut suomalaiseen vasemmistoon eikä pelkää sanoa omaa mielipidettään avoimesti.

Lounaskeskustelusta tuli niin mielenkiintoinen, että pyysin häntä tekemään siitä kirjallisen
lyhennelmän ja puheenvuoron. Lainaan nyt häntä hänen omalla luvallaan.

Mallinen kritisoi suomalaista vasemmistoa ankarasti. Hänen mukaansa vasemmistolle tärkeintä on
valta. Häviö vaaleissa ei vie itsereflektioon tai kriittiseen ajatteluun saatikka sitten puolueen
uudistamiseen. Liikkeelle, joka tietää miten asiat ovat, on vaalitappiossa kyse ainoastaan siitä, että
kansa äänesti väärin.

Mallinen lataa täysillä, kuten Viinanenkin:

”Olen suoraan sanoen järkyttynyt siitä hysteerisestä demagogiasta, jolla vasemmisto hyökkää Sipilän
hallituksen ohjelmaa vastaan. Vasemmiston kansanedustajat tietävät hyvin, että leikkaukset ovat
välttämättömiä. Muuten maamme sortuu vauhdilla Kreikan tietä velkavankeuteen. Silti he kiljuvat
demagogisesti Suomen talouden pelastamista vastaan. Missä on vastuullisuus? Nyt näkyy vain
karrieristista itsekkyyttä ‐ välittämättä maan kohtalosta…”

Erityisesti Arhinmäki saa Malliselta osansa:

”Hurjin on Paavo Arhinmäki, joka sanoi, että raastuvassa hallituspuolueet laitettaisiin syytteeseen
”törkeästä kavalluksesta” vaalilupausten rikkomisen takia. Olisi kiinnostavaa katsoa rikoslain kyseisen
pykälän sisältö ja verrata sitä sellaisiin pykäliin kuin parjaus ja tahallinen väärä ilmianto. Saataisiinko
Arhinmäki syytteeseen? Neljä vuotta sitten sama selkärangaton Arhinmäki pyyhki omilla
vaalilupauksillaan lattiaa, erotuttipa vielä kaksi kansanedustajaa eduskuntaryhmästään, koska nämä
vaativat vaalilupausten noudattamista.”

Mallisen mukaan Arhinmäki toimii farisealaisesti:

”Kun vasemmistoliiton puolueavustus pieneni, Arhinmäki irtisanoi uusliberalistisesti väkeä
puoluetoimistosta. Miksei otettu lainaa puolueelle ja säilytetty työpaikkoja ”suhdannenotkahduksen
yli”, mitä Arhinmäki vaatii julkiselta taloudelta? Arhinmäki ei anna vetää puoluettaan konkurssiin ja
velkakuoppaan ‐ Suomen kyllä…”

Osansa saa myös SDP ja sen raivoisa vallanhalu:

”Tuomioja sanoi, että hallitusohjelman takia ”Suomi ei enää ole pohjoismaa”. Hallitusohjelman
tarkoituksena on toteuttaa ne samat työelämän uudistukset, jotka sosialidemokraattiset
veljespuolueet toteutuivat Ruotsissa ja Saksassa jo yli kymmenen vuotta sitten ‐ saattaen maittensa
talouden ja hyvinvointiyhteiskunnan rahoituspohjan kestävälle pohjalle. Vai onko vika siinä, että oikeat
asiat jäivät väärien puolueitten tehtäviksi?

Tärkein vasemmistoa liikuttava voima on näköjään vallanhalu. Pitää päästä verottamaan kansalaisia
mahdollisimman paljon ja jakaa rahat takaisin kansalle ‐ sillä ehdolla että nämä äänestävät kyseiset
politrukit valtaan. Kansalaiset eivät halunneet tätä vaan antoivat vasemmistolle historiallisen matalan
kannatuksen ‐ tänään se on 22,5 %. Kansalaiset tajuavat, että maan talous on pelastettava….”

Vasemmistoa hyvin tunteva Mallinen kiinnittää huomionsa erityisesti sen hellään suhteeseen
väkivaltaan. Kun sanat eivät riitä ollaan valmiita arkipäivän terrorismiin. Laillisuus ei olekaan niin
tärkeää.

”… Vasemmisto ei halua hyväksyä kansan tuomiota, vaan lietsoo kannattajiaan väkivaltaan. Opiskelijat
kävivät jo heittelemässä opetusministeriötä kananmunilla, tosin kiljuva nuorisolauma taisi pommittaa
väärää rakennusta.Nyt funksionäärit uhkailevat, että ”eriarvoisuuden” lisääntyminen tulee
aiheuttamaan terroritekoja Suomessa. Eli jos eduskunta ei taivu alle neljäsosan saneluun, niin
vasemmisto seuraa hyväksyvästi katseella väkivallantekoja. Perinteikäs vasemmistolainen
kulttuurijärjestö Kiila osallistui tänä vuonna anarkistien vappukulkueeseen, jossa rikottiin
näyteikkunoita. Kiila kieltäytyi tuomitsemasta tätä huliganismia…”

Se mitä syksyllä on tiedossa merkitsee siis lakkoja ja väkivaltaa. Mallinen täräyttää vielä lopuksi oman
arvionsa ”demokratian radikalisoimisesta” ts. tulevasta terroristisesta väkivallasta ja sen
ymmärtämisestä.

”…Nyt on esitetty myös tunnus ”demokratian radikalisoiminen”. Kun normaali demokratia ei tuota
politrukkien edellyttämään tulosta, nämä suunnittelevat sille uutta muotoa, jonka suhde perinteiseen
demokratiaan on kai samanlainen kuin edellisen ihanteen, ”kansandemokratian”.Tällä
ulkoparlamentaarisella uhkailulla ja saneluvallan himolla ei ole mitään tekemistä ”kansanvallan
päivän” kanssa. Ovelat vallanhimoiset karriääripelurit peluuttavat taustalta väkivaltaisia fanaatikkoja.
Tällaisetkin keinot kelpaavat, kun omat ministeri‐ ym. korkeat postit ovat menneet…”

Voi vain toivoa, että syksyllä järki voittaa ja että nämä Mallisen tulevaisuuden skenaariot eivät toteudu.

Näyttää kuittenkin siltä, että joku ilmeisesti haluaa nyt kovasti sisäistä kuohuntaa ja väkivaltaa
Suomeen.

Itse kesän 2015 tapahtumat alkoivat perin mitättömistä asioista, joita sitten paisuteltiin. Ensin
kansanedustaja X:n perjantai‐illan facebook‐päivityksestä nostetaan iso meteli. Kesätoimittajat
löysivät elämänsä lööpin: kansanedustajan viesti on selvää vihapuhetta ja yllyttää väkivaltaan! Se on
jotenkin niin lähellä Norjan joukkomurhaa joten kansanedustajan täytyy olla jonkinlainen preiviik.
Selvää fasismia ja natsismia! Ei kun turpaan vaan näitä ihmiskunnan vihollisia!

Sen jälkeen inspiroitiin joukkokokous, jossa kannatettiin suvaitsevaisuutta siinä määrin, että
demonisoidaan erästä suomalaista puoluetta. Oltiin vihan vallassa ja suvaitsevaisuuden puolella.
Nostatettiin tunteita ja vaikutettiin yleiseen mielipiteeseen. Mielenosoittajat halusivat yllytettyinä
myös hallituksen vaihdosta.

Uuslapualaisuutta?

Pahinta oli mielenosoituksen uus‐lapualainen luonne. Siellä nimiteltiin toisinajattelijoita natseiksi ja
fasisteiksi. Aikoinaan itsenäisyyspäivänä mellakoinut ja poliisia työllistänyt poliitikko parjasi laillista
suomalaista puoluetta ISIS‐termein. Lyhyesti: heinäkuun 28 päivä vuonna 2015 kannattaa muistaa.
Silloin nimittäin kylvettiin vihan siemeniä, jotka noussevat pian oraalle. Surullisinta oli toimittaja Matias
Turkkilan kohtelu.

Suvaitsevaisuuden ja avoimen Suomen puolesta häärivät aktivistit demonisoivat Perussuomalaislehden
päätoimittajan ja nostivat harkitusti vihaa toisella tavalla ajattelevaa poliittista puoluetta ja
kansanryhmää vastaan. Matiaksella oli selkärankaa kohdata näitä kiihotettuja ihmisiä silmästä silmään
ja puolustaa suomalaista demokratiaa.

Mielenosoituksessa päästettiin typeryyden ja tietämättömyyden peto irti. Vihan lietsominen, toisten
ihmisten kutsuminen ”fasistiksi” tai ”natsiksi” on käsittämätöntä etenkin silloin kun sanotaan että
toimitaan ”avoimuuden puolesta”. Mielenosoituksen henki oli selvä: me teemme mitä tahdomme.
Lause ei ole tuntematon Suomen historiassa.

Kyseisellä mielenosoituksella oli myös täysin selvä poliittinen motiivi. ”Mustan tiistain”
mielenosoituksen takana häärivät hahmot ja poliittisen puolueet haluavat ilmeisesti muuttaa
vaalitulosta ja muodostaa uuden hallituksen. Nämä puolueet kalastavat nyt sameissa vesissä ja ovat
syyllistyneet poliittiseen hämäräpuuhiin. On syytä tutkia kuka ja ketkä olivat tämän poliittisen
muilutuksen takana.

”Mustan mielenosoituksen” kiihotus ja parjaus tapahtui samaan aikaan kun suomalainen yhteiskunta
on vielä vapaan pudotuksen tilassa. Talous sakkaa, eikä vienti vedä. Samaan aikaan suomalaiset
liikepomot muuttivat Portugaliin voidakseen välttyä veronmaksulta.

Miksi näin tapahtuu? Siteeraan tässä tasapuolisuuden nimissä Väinö Linnaa ja hänen henkilöhahmoaan
”Täällä Pohjantähden alla” kirjassa (Janne Kivivuori). ”…maailmanpulan luomissa olosuhteissa ei ole
mahdollista kiristää tältä kansalta entisen suuruisia voittoja ilman erikoistoimenpiteitä”. Mielenosoitus
oli tällainen ”erikoistoimenpide”.

Mielenosoittajat Lapuan liikkeen jalanjäljissä

Idea poliittisesta terrorista ja pelottelusta ei ole kovin vanha Suomen historiassa. Lapuan Liike syntyi
vuonna 1930, ko. paikkakunnan Seurahuoneella 15‐16. maaliskuuta. Kyse oli kommunismin
vastustamisesta ja tähän kokoukseen osallistui 330 kansalaiskokousten ja järjestöjen edustajaa.
Käytetyissä puheenvuoroissa haluttiin vaihtaa hallitus ja lopettaa kommunistien maanpetoksellinen
toiminta. Kokouksen tärkein anti oli ns. Suomen Lukko nimisen järjestön perustaminen.

Kun väkivaltaa lietsotaan, ei sen puhkeamista ei yleensä kannata odottaa pitkään. Saman kuun 28 pnä
Lapuan liikkeen kannattajat hajottivat Vaasassa sanomalehti Työn Äänen kirjapainon. Kesäkuussa 20‐
21. pnä samana vuonna liike järjestäytyi ulkoparlamentaariseksi liikkeeksi. Pahoinpitelyt ja muilutukset
alkoivat eikä kukaan uskaltanut sanoa vastaan. Heikko hallitus myötäili tätä liikettä ja kielsi heinäkuun
alussa kommunistien lehtien ilmestymisen. Väkivalta sai huipennuksensa tänä vuonna kun
kansanedustajat Jalmari Rötkö ja Eino Pekkala riistettiin perustuslakivaliokunnan istunnosta ja
kyyditettiin Lapualle. Lopulta Lapuan liikkeen toive laittomuudesta toteutui kun 15 heinäkuuta
presidentti määräsi uudet vaalit. Hallitus vaihtui.

Koko väkivallan prosessi tapahtui nopeasti ja aivan kuin huomaamatta. Lopulta laittomuuden
puolustajat uskalsivat uhmata yleistä järjestysvaltaa. Sen suurkokouksessa 22‐23 marraskuuta
todettiin, että liike on suvereeni ‐ ”teemme mitä tahdomme”.

Huligaanit liikkeellä

Lapuan liikkeen ajoista Suomi on muuttunut onneksi paljon.

Vastakkainasettelun ja vihan ilmapiiri on lieventynyt. Vuoden 2008 talousahdingosta syntynyt lama on
kuitenkin muuttanut ilmapiiriä huomattavasti ja erityisesti vuoden 2011 ”Jytky” sekä vuoden 2015
vaalien tulos on masentanut mieliä. Väärän vaalituloksen ansiosta oli helppoa lietsoa mieliä.

Kesän 2015 ilmapiirin lietsonta sai vastenmielisiä piirteitä kun kesän lopulla, Keski‐Suomen
rallikaupungissa marssi pieni marginaaliporukka, joka alkoi mukiloida ihmisiä. Mukana oli ulkomaiden
kansalaisia. Tämä tapaus toimii selvänä todistuksensa siitä, että edellä mainittu kansanedustaja ja
perussuomalainen puolue ovat mukana kaikessa.

Tämä käsittämätön tapahtumavyyhti jatkui 8‐9.8. 2015 Turussa PS:n puoluekokouksen aikana. Paikalle
saapui Ville Niinistön sanoin: ”rakkauden mielenosoitus” ”Minulla on unelma” vastakokous, joka
provosoi päättävästi tilannetta lisää.

Mikä auttaa vihanlietsontaan?

Viisaiden kansalaisten olisi nyt hyvä ottaa vaikka sitä toista kädestä kiinni tahi vaikka halata. Meillä
suomalaisilla ei ole syytä ruveta tappelemaan tai vihaamaan toista. Kuten marsalkka Mannerheim
totesi muistelmissaan ”sisäinen eripura on vihollisen miekkaa vaarallisempi asia”.

Tärkeintä on nyt huomata, että suomalaisia yritetään nyt ulkopuolelta ja ulkomailta käsin inspiroida
väkivaltaan. Se kuka tästä torasta eniten hyötyy, seisoo nyt varjoissa ja naureskelee suomalaisten
herkkäuskoisuutta.

Kenen etua ajetetaan: omaa vai maan etua?

Arto Luukkanen

Dosentti, Helsingin yliopisto

Suomen Perusta -säätiön hallituksen puheenjohtaja

21.8.2015